Katso kauemmas

Katso metsää puilta, sanotaan. Koska olen lapsuudessani saanut kulkea hyvin hoidetussa talousmetsässä, siis huminoivien honkien keskellä, jalan alla rapisevat varvut ja jäkälät, tiedän kyllä mitä tällä tarkoitetaan. Ei lähintä puuta, vaan valoisaa, kauas näkyvää metsämaisemaa. Kokonaisuutta. Jatka lukemista ”Katso kauemmas”

Halu olla paras

Suomen Bocuse d’Or -edustaja, Sitoumus2050, HeeboApp, Finnjävel, Kampin Kukka, Vuoden Kokki ja Vuoden Tarjoilija. Yhdistävä tekijä: halu olla paras.

Eilen sain vapaapäivän negatiivisuudesta. Kaukana olivat yleinen valittaminen, yhteiskuntasopimuksen heiluminen milloin toteutumisen, milloin kaatumisen vaakakupissa, luottoluokituksen romahtaminen, soteuudistus, laittomat lakot – ei tietoakaan näistä! Sillä vietin päivän heidän keskuudessaan, jotka haluavat olla parhaita. Jatka lukemista ”Halu olla paras”

Töissä kuluttajalla

Kävin taas eilen hypermarketissa ruokaostoksilla. Ja vannoin ties kuinka monennen kerran, että nyt aktivoidun ruoan verkkokaupan osalta! Aikaa säästyy vaikka kukkakaupassa asioimiseen, rahaakin ehkä säästyy, kun heräteostokset jäävät pois. Viikonlopun herkkuja varten on kiva lähteä erikseen ostoksille, kun se viikon perussetti, mukaan lukien kuusi litraa luomumaitoa, päätyy kotiin verkkokauppatoimituksena. Enkä silti tunnu saavan muutosta aikaiseksi. Jatka lukemista ”Töissä kuluttajalla”

Rikasta elämää

Naurattaa ääneen. Luen lähes 30 vuoden takaisia omia kirjeitäni, jotka ystävättäreni postitti minulle takaisin. Kirjeissä lörpöttelen kuulumisiani, suunnittelen tulevaa, muistelen yhteistä ulkomaanmatkaa. Kirjeistä välittyy arkisia hetkiä, niin onnen kuin huolenkin. On inssiajoa, on yo-kirjoitusten kanssa tuskailua, poikaystäväpohdintaa. Elämää.

Ammatinvalintapsykologi- ja personallisuustesti -kohta pysäyttää. Mikä tuska abivuonna olikaan, kun en tiennyt, mitä oikein haluaisin työkseni tehdä! Muistan ärtyneenä tiuskineeni niin sukulaisille kuin opollekin, että pyrin Rovaniemelle yo-pohjaiseen rekkakuskikoulutukseen. Sillä kysymykset yleensä loppuivat.

Kunnes opotunnille tuli eräänä päivänä opiskelija, joka kertoi omista opinnoistaan Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Tuntui, kuin salama olisi iskenyt. Tiesin välittömästi, että tuossa se nyt on. Ei ollut mitään käsitystä, mitä koulutuksellani sen jälkeen tekisin, mutta mahdollisuus tutkia yhteiskunnan kehittymistä ja ihmisten käyttäymistä, ja sitoa nämä kaksi yhteen viestinnän opinnoilla, oli yhtäkkiä ilmiselvä valinta. En voi sanoa, ettenkö olisi katunut valintaani. Sillä kävinhän minä pyrkimässä kerran kesken opintojeni Kauppakorkeakouluunkin. En päässyt. Se on todennäköisesti parasta, mitä minulle opiskeluvuosina tapahtui.

Lörpöttelen kuulumisiani edelleen. Nykyisin vähemmän kirjeissä, enemmän somessa. Enää en tuskaile, mitä seuraavaksi tekisin. Olen jo oppinut luottamaan siihen, että tilanteen niin vaatiessa eteen tulee opas, joka näyttää mihin kannattaa suunnata seuraavaksi. Ja sillä välin parasta mitä voi tehdä, on nauttia nykyhetkestä. Tästä rikkaasta elämästä.

 

Kiitollinen – 20 vuodesta yrittäjänä

Neljä vuotta sitten tähän aikaan istuin Marian sairaalan poliklinikan käytävällä odottamassa äitiäni ja sisartani, jotka olivat tulossa sinne ambulanssilla toisesta sairaalasta. Olin viettänyt päivän Meilahden sairaalassa isäni kanssa, joka oli viety sinne kaksi päivää aikaisemmin ambulanssilla. En ikinä unohda noita kevään 2012 päiviä, matkoja ambulanssilla, hetkiä sairaaloiden käytävillä ja potilashuoneissa. Jatka lukemista ”Kiitollinen – 20 vuodesta yrittäjänä”

Johdat muita, entä itseäsi?

Latasin aamulla AppStoresta lääkäri Aki Hintsan Better Life -sovelluksen. Kiinnosti, koska sitä on markkinoitu hyvin. Hintsan kirjakin minulla on. Hesarista luin aamulla, miten Hintsan hihaa on nyitty enemmän kuin tarpeeksi Maailman talousfoorumissa. Minua huojensi. En siis ole ainoa johtaja, joka kokee riittämättömyyden tunnetta. Ainakin, jos puhutaan itsensä johtamisesta.

Olen juossut maratoneja, olen laihduttanut, olen mitannut sykettäni milloin Polarin, milloin Suunnon mittareilla jo ’90-luvun alusta lähtien. Olen tarkkaillut syömisiäni, kokeillut ajoittaiseen unettomuuteen mindfulnessiä, magnesiumia ja huoneen tuulettamista ennen nukkumaan menoa. Olen lukenut loputtomat määrät johtamis- ja bisneskirjallisuutta, pyytänyt palautetta työstäni johtajana, kouluttautunut lisää.

Ja silti voin sanoa, että eniten minua johtajana ovat opettaneet epäonnistumiset vuorovaikutuksessa alaisten kanssa, ja peiliin katsominen hetkellä, jolloin olen ollut aivan loppu. Olen tullut vedetyksi kölin alta, vihannut yritystäni, työtäni ja työkavereitani niiden aiheuttaman stressin takia. Arvoni ovat tulleet testatuksi kovimman kautta.

Onneksi epäonnistumisia ja kovaa painetta on ollut. Olen tehnyt niiden tuloksena elämässäni suuria muutoksia. Paljon pieniäkin. Olen kehittynyt johtajana. Myös ikä ja kokemus ovat tuoneet perspektiiviä asioiden kiireellisyyteen ja tärkeysjärjestykseen. Vaikka johdankin muita ihmisiä paremmin kuin nuorempana, itseni johtamisen kanssa en silti ikinä tule olemaan samalla tasolla kuin vaikkapa kilpaurheilutaustaiset ystäväni.

Hintsan sovellus antoi minulle palautteen elämänhallintatestistä. Sen mukaan tiedän hyvin, mitä elämässäni tavoittelen. Ja että tavoittelen niitä intohimoisesti. Hyvin sanottu. Lopuksi sovellus kehotti tekemään pieniä muutoksia elämänhallinnassa, jotta kulkisin edelleen oikeaan suuntaan. Niinpä kävinkin aamusella hikisellä luisteluhiihtolenkillä Paloheinässä. Julkaisin sieltä kuvan Instagramissa. Ilmaisen sen lisäksi itseäni kirjoittamalla tätä blogitekstiä. Liedellä kiehuu lihakeitto lounaaksi ja bolognaise-kastike illalliseksi. Kohta lähden ystäväni kanssa elokuviin. Työt jätän täksi päiväksi vain alitajunnan hoidettavaksi.

Juuri nyt elämä on tasapainossa. Se tuntuu hyvältä.

Uskallatko?

Näen pilkkeen pariskunnan silmissä, aistin rakastuneisuuden kevyen ilmapiirin. Olisi helppo ohittaa heidät. Ajatella, että no, jälleen yksi toisella kierroksella oleva pariskunta… ”Älkää odotelko. Elämä on arvaamaton.” Melkein jo arvaan, mitä seuraavaksi.

Kolme ystävätärtäni on jäänyt nuorena leskeksi. Oletan, että vain oman lapsen kuolema voi olla vaikeampaa kuin rakkaan puolison menettäminen. Jokaisen heidän kanssaan olen keskustellut pitkään rakkaudesta, menettämisestä, selviytymisestä. Eivät he elä kuin viimeistä päivää, päin vastoin. Heillekin arki on arkea. Mutta arki tarkoittaa heille elämistä, elämästä nauttimista, kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Yksikään heistä ei koskaan valita huonosta säästä.

Joulun lähestyminen herkistää ainakin minut arvioimaan kulunutta vuotta ja tarkastelemaan elämääni. Olenko tyytyväinen siihen, mitä olen saavuttanut? Olenko tyytyväinen elämääni? Mitä voisin tehdä toisin ollakseni tyytyväisempi?

Vanha ystäväni herätti minut vuosia sitten yritykseni tilanteesta valittaessani kysymällä, myynkö firmani hänelle eurolla. Nauroin, en tietenkään. Hän oli täysin vakavissaan. Eikä hänen tarvinnut sanoa minulle ääneen, mitä kysymyksellään tarkoitti. Vuosien jälkeen myin yritykseni, mutta sitä päätöstä edelsivät henkilökohtaisen elämän suuret mullistukset. Minun piti menettää paljon, ennen kuin uskalsin muuttaa elämäni suuntaa. Moni jää kiinni tuttuun ja turvalliseen, vaikka olo olisi tyytymätön. Työ, asunto, ihmissuhde. Jääminen on helpompaa kuin lähteminen. Mutta hei, elämä!

Ihmiselämän kiehtovimpia hetkiä. Vieraat ihmiset samassa baaripöydässä. Avaan itseni kysymään, haluan kuulla heidän tarinansa. ”Mieheni kuoli yllättäen sairauskohtaukseen. Hän tässä vieressäni erosi puolisostaan vuosi sen jälkeen. Soitin ja pyysin apua arkisten asioiden hoitamiseen, sillä olimme jo vuosia kuuluneet samaan ystäväpiiriin. Soitosta on nyt seitsemän kuukautta. Kaksi viikkoa sitten muutimme yhteen.

 

 

 

Syysjäänohuita suhteita

Valtakunnansovittelija Minna Helle kertoi eilisessä Hesarissa, että hän pitää yhteyttä alan ihmisiin silloin, kun soviteltavia riitoja ei ole käynnissä. ”Luottamus pitää rakentaa rauhan aikana, keskellä riitaa on myöhäistä.” 

Eilen sunnuntaina somessa levisi juttu, jossa MTK ja SEL ihmettelivät journalistisen median palstoilla miksi Finnair ei tarjoa koneissaan suomalaista ruokaa. Tänään Finnairin kokenut viestintäjohtaja Arja Suominen veti ainakin minun silmissäni viestinnälliset pisteet kotiin vastaamalla Hesarin jutussa järjestöille, että ”Finnair on valmis keskustelemaan ruuasta myös MTK:n ja SEL:n edustajien kanssa, mutta mitään yhteydenottoja järjestöiltä ei ole tullut.”

Kuten Minna Helle, muutkin kokeneet lobbarit ja johtajat tietävät, että suhteita on rakennettava silloin, kun asiat ovat kunnossa.

Mediajulkisuus on nannaa järjestöille, jotka elävät jäsentensä suosiosta. Journalistiselle medialle mehukkaat, yrityksiin kohdistuvat kampanjat megalomaanisine klikkausprosentteineen ovat omaa nannaa.

Jotenkin silti toivoisi, että neuvottelemalla ja yhdessä tekemällä löydettäisiin kaikkien kannalta kestäviä ratkaisuja, eikä rikottaisi muutenkin syysjäänohuita suhteita yhtään enempää. Sillä vaikka globaali talous ei tunne maan rajoja, moni työpaikka on edelleen kiinni syvällä Suomen maaperässä.

 

Jumitatko vai kokeiletko?

Kaksi palaveria, kaksi organisaatiota, kaksi kulttuuria. Yksi päivä.

Ensimmäinen: kasvotusten, ihmisiä eri puolilta Suomea saapuneena hieman pönöttävään palaverihuoneeseen. ”Tästä ei tule mitään.” ”Tämä on taas tätä samaa kuin aina ennenkin.” ”Silloinkin, kun tätä viimeksi yritettiin, ei saatu mitään aikaiseksi.”

Toinen: Skypellä, ihmiset eri puolilla Suomea kokoontuneena digitaaliseen kokoukseen. Kaksi heistä kotona, toinen etäpäivää vietämässä, toinen kotitoimistolla, sillä työhuonetta ei muualla ole. ”Hei, mutta kokeillaan tätä mallia nyt!” ”Rohkeasti vaan!” ”Mä oon samaa mieltä, kokeillaan ja katsotaan mitä ihmiset tykkää, lisätään sitten yksityiskohtia, jos ei tämä toimi.”

Ensimmäisessä sanoin pari tulikivenkatkuista sanaa muutoksen välttämättömyydestä. Ja toisaalta sen mahdottomuudesta vastustamisen ja valtataistelun ilmapiirissä. Toisessa hurrasin kokeilukulttuurille, rohkeudelle ja digitalisoitumisen mukanaan tuomalle muutoshalukkuudelle.

Olen sydämeni pohjasta onnellinen, että toinen kokous käytiin siinä firmassa, jossa työskentelen, vieläpä läheisten kollegojeni kanssa.

Ei, ei se aina ole tällaista ollut. Mutta nyt on, sillä maailma muuttuu, kun sitä muutetaan. Ja kun luotetaan siihen, että toinen tahtoo hyvää  ja tavoittelee kanssani samaa päämäärää. Kun vallitsee kokeilun ja luottamuksen ilmapiiri.

Digitalisoituminen onnistuu vain, jos osaat johtaa ihmistä

Tänä syksynä digitalisoitumishurmos on vallannut monet isot korporaatiot.  Koneet ja järjestelmät ja tietenkin mobiili kuntoon, niin siitä se kasvu lähtee! Jaa-a. Kunpa se olisikin noin helppoa.

Digitalisoituminen on vyörynyt Suomeen kuten laatu aikanaan. Yhtäkkiä kaikilla on digihankkeita, digijärjestelmiä, digipäälliköitä, jopa digiauditointeja. Ostetaan järjestelmiä, luodaan malleja, kirjoitetaan loputtomia power pointteja ja lähetetään niitä luettavaksi. Suomalainen johtaja on elementissään!

Mutta minulla on sinulle, rakas suomalainen johtaja, viesti: digitalisoituminen vaatii ihmisten johtamista. Kyllä, juuri sitä hankalaa ja ikävää puolta muuten niin inspiroivassa työssäsi. Voit toki lähetellä niitä hallituskabineteissa laadittuja powerpointteja alaisillesi ja investoida toinen toistaan hienompiin digiratkaisuihin, mutta ei se kovin tehokasta digitalisoitumisen edistämistä ole.

Digitalisoituminen kuulostaa alaisestasi todennäköisesti a) pelottavalta, b) taas joltain uudelta hömpötykseltä, c) onneksi-tuokin-menee-pian-ohi -asialta tai ehkä d) muutokselta. Eikä muutos kuulosta hyvältä kuin harvojen ihmisten mielestä. Jatka lukemista ”Digitalisoituminen onnistuu vain, jos osaat johtaa ihmistä”

Asiakas tulee – oletteko valmiina siellä sotessa?

Paloheinän terveysasema saa Happy or not -asiakastyytyväisyyskyselyssä kaupungin terveysasemista parhaat pisteet. Myös terveysaseman kokonaispisteet ovat parhaat. Asiakastyytyväisyyttä mitataan nimittäin myös ns. T3-ajalla. Se kertoo, milloin terveysasemalla on kolmas vapaa aika lääkärille. Helsingin kaikkien asemien keskiarvo lokakuussa oli 24 päivää. Paloheinässä 7. Tampereella tyytyväisimmät terveyskeskuksen asiakkaat ovat Lielahdessa. Molempien asemien johtajat toteavat, että menestys perustuu henkilökuntaan. He ovat ammattitaitoisia ja vaihtuvuus on pientä.

”Kuka sanoi, että tänne voi tulla?”  Kuinkahan monessa asiakaskohtaamisessa ensimmäiset asiakkaalle suunnatut sanat voivat kuulua noin? Sairaalan ensiavussa, monen tunnin odottamisen jälkeen, lääkäri kuitenkin sanoo kuolemansairaalle potilaalle ja tämän omaisille niin. Tiedän, sillä olin yksi heistä.

Asiakaskokemus on termi, joka on nyt kaikkien huulilla. Asiakaskokemukseen panostavat yritykset pärjäävät muita paremmin, tutkimukset kertovat. Suomalaisen terveydenhuollon asiakkaille hoitoon pääsyn nopeus ja ammattitaitoinen hoitohenkilökunta ovat eittämättä tärkeitä asiakaskokemuksen mittareita, terveydestä kun on kysymys. Hippunen ihmisyyttä ja myötätuntoa, vaikka näyteltyäkin, ei kuitenkaan kohtaamisen onnistumisessa haittaisi. Ehkä ne voisi jopa määritellä osaksi ammattitaitoa.

Ehkä pelätty kilpailu tuo sote-toimiin asiakkaiden lisäksi myötätunnon vaatimuksen.

Hesari uutisoi Paloheinästä puhumalla potilaista. Aamulehti puhuu asiakkaista. Siinä on vissi ero.

Työltäkö meidän tulee itsemme suojella?

Lähdin eilen kiireessä salille. Olin sopinut personal trainerin kanssa tapaamisen kello neljäksi, Kehä I:n ruuhkia ja omaa työpäivääni uhmaten. Töissä jäi tilanne päälle. Olin pahalla tuulella ja polven nivelrikko muistutti taas olemassaolostaan. Tunnin kova treeni kuitenkin vei kiukun ja toi voimaa. Niin henkistä kuin fyysistäkin.

Yhteiskunnallinen keskustelu työn raskaudesta on jo kuin tapettia, siihen ei (ikävä kyllä) enää jaksa kiinnittää huomiota. Päivittäin julkaistaan uusia tilastoja ja murehditaan miten raskasta työ on, milloin fyysisesti, milloin henkisesti. Tuki- ja liikuntaelimien sairauksien hoitoon ja ennaltaehkäisyyn käytetään järkyttäviä summia rahaa.

Tähän asti on riittänyt, että kerrotaan tuotannollisen työn rasittavan kehoa ja edellyttävän runsaasti tules-työsuojelua. Uusi jargon on kuitenkin nyt vallannut Suomen: istuminen tappaa! Sillä totta vie, meitä ajatustyöläisiä on yhä enemmän. Enää tuotannollinen työ ei ole ainoa, miltä meitä pitää suojella! Nyt pitää suojella aivoja liialta informaatiolta! Kehoa istumiselta!

Yrityksissä on työsuojeluvaltuuskuntia, yhteiskunnalla työsuojelupiirejä. Suojelemmeko työtä vai ihmisiä työltä?

En anna periksi. En, vaikka työn uhataankin tappavan minut. Toivotan hamaan loppuun asti sähköpostieni lopussa vastaanottajalle työn iloa. Ja jatkan salilla treenaamista, vaikka ortopedin mielestä minun pitäisi jo alkaa valmistautua tekonivelleikkaukseen. Olisi jo parin vuoden ajan pitänyt.

 

Jos osaat, jaa

Olin tänään puhumassa Leppävaaran Rotary ry:n jäsenille. He nauttivat yhdessä viikoittaista tiistailounastaan Albergan kartanon upeassa tiilikellarissa. Olin saanut kutsun tulla kertomaan työnantajani Eskimon muutostarinasta, sillä Rotaryjen lokakuun teemana on talouskehitys ja yhteiskunnallinen kehittäminen.

Intoilin tapani mukaan Eskimon brändistä, muutoksen johtamisen onnesta ja haasteista, Eskimo-konseptista, työkavereistani, perheyrittäjyyden arvomaailmasta ja tulevaisuuden mahdollisuuksista.

Yleisöstä nousi käsi kysymystä varten. Asiantunteva kysymys brändiin liittyen. Vastasin ja mietin koko ajan, voisiko se olla hän… Puheenjohtaja mainitsi kysyjän etunimen kiitoksien kera ääneen. Hihkaisin! Hei, mutta kiitos kun sanoit hänen nimensä ääneen: Anssi! Sä oot Anssi opettanut mua joskus 25 vuotta sitten!!

Puheenvuoroni päätteeksi kävelin hänen luokseen, eläkeikäisen gurun, jolta olen oppinut viestinnästä todella paljon. Hän on Anssi Siukosaari, jonka luennot Helsingin yliopiston viestinnän laitoksella olivat 90-luvun alussa täynnä käytännönläheisiä ohjeita, neuvoja ja vinkkejä. Luennot olivat myös elämyksellisiä ja mieleenpainuvia. Halasimme. Hän sanoi silmät kimaltaen, että tämä oli upea palaute, että muistin, vaikka en edes kuullut hänen sukunimeään. No totta vie mä muistin!

Kohtaamisesta jäi todella hyvä mieli. Ajattelin, miten tärkeää on jakaa osaamistaan. Opettaa, neuvoa, joskus potkiakin kokemattomampia eteenpäin. Rohkaista, antaa palautetta, näyttää tietä, heittää välillä kylmäänkin veteen ja antaa siten mahdollisuuksia kehittyä.

Olen sitten Anssilta saatujen oppien saanut itse toimia oppaana monen viestinnän ammattilaisen uran alkuvaiheilla. Yksi heistä kuiskasi viime kesänä korvaani baaritiskillä illan myöhäisinä tunteina: Susanna, kiitos. Ilman, että annoit mulle sen ensimmäisen mahdollisuuden, en olisi nyt tässä. 

 

NBForum tuottaa oksitosiinia

Valtavan karismaattisten ihmisten esiintymiset virtaavat mielikuvissani, kun ajattelen Nordic Business Forumeita vuosina 2011-2015. En muista, mitä Richard Branson opetti. En, mitä Malcom Gladwell. Muistan vain sen, millaisen tunteen he minussa herättivät. Branson, Al Gore, Arianna Huffingon ja Simon Sinek. Idolini. Ihan siinä muutaman metrin päässä minusta.

Muistan myös yrittäjäystävien kanssa koetut ykseyden, yhteenkuuluvaisuuden hetket. Loirin laulaessa Ruislinnun laulu korvissani. Apocalyptican sellojen soidessa täydellisesti yhteen Jenni Vartiaisen kanssa. Ruotsalaisen, Kolumbiasta Lappiin adoptoidun saamelaisen joikatessa. Jatka lukemista ”NBForum tuottaa oksitosiinia”

Hyvä on vahva voima

Juuri nyt olen väsynyt; flunssainen, kärsimätön ja levoton. Haluan sulkea somesta ja perinteisestä mediasta tulvivat huonot uutiset pois elämästäni. Haluan vetäytyä hyvän vahvaan syliin.

En muista ’90-luvun alun lamasta oikeastaan mitään. Olin silloin reilu parikymppinen opiskelija, joka teki kolmea osa-aikatyötä – eri aikoina viikosta eri hommissa, siis en suinkaan 24/7 kolmea työtä ja opintoja. Somesta ei tietoakaan, internet otti haparoivia ensiaskeliaan yliopisto-opiskelijoiden sähköpostin muodossa. Oli helppoa sulkea uutiset ulos elämästä. Ja keskittyä oman kuplan sisällä elämiseen. Lopetin sanomalehden tilaamisen ja tv-uutisten katsomisen.

Ympärillä yritykset tekivät konkursseja, Suomi velkaantui, moni pienyrittäjä murtui järkyttävien velkojen ja korkotaakan alle. Menetti kaiken. Työttömyys oli huipussaan. Näin olen myöhemmin lukenut mediasta. Minä istuin ’90-luvun ensimmäisen puoliskon luennoilla kuuntelemassa esimerkiksi valtiovarainministeriön neuvottelevan virkamiehen tarinoita valtion budjettineuvotteluiden hämmentävistä käänteistä, joissa tunneälyllä ei ollut sijaa. Väsyttämisellä kylläkin. Mieleen tuli, onkohan minulle enää paikkaa suomalaisessa työelämässä, kun täältä joskus valmistun. Ja haluanko osaksi silloisten tarinoiden kuvaamaa työelämää?

Aloin tehdä gradua irtisanomisesta esimiestyön osana. Kuulin tarinoita yrityksistä ja julkisista organisaatioista, joiden oli pakko muuttua. Tapasin mm. Postipankin, Osuuspankin, Suomen Posti-Telen (!) ja VTT:n johtajia, jotka olivat joko vastanneet koko uudelleenjärjestelyprojekteista tai joutuneet itse kasvotusten irtisanomaan alaisiaan. Raskaita kokemuksia. Mutta eivät niin raskaita kuin irtisanotuksi tuleminen.

Kiinnostuin tarinoista, joiden lopputuloksena moni sanoi jälkikäteen, että ”irtisanotuksi joutuminen oli parasta mitä minulle on tapahtunut”. Moni sellainen, joka oli tottunut tulemaan töihin kahdeksaksi ja lähtemään kotiin neljältä työtunnit täytettyään, oli ensimmäistä kertaa työuransa aikana joutunut pohtimaan, mitä elämältä oikeasti haluaa. Törmännyt seinään, mutta noussut ylös.

Tuhansia ihmisiä yhdestä organisaatiosta. Kymmeniä tuhansia yhdeltä toimialalta. Kaikkiaan satoja tuhansia. Pankkitoimiala muuttui. Teleala muuttui. Muistatteko telexin, lankapuhelimen ja pankkikonttorin, jonne ei tarvinnut varata aikaa? Postisiirtokuoret?

Maailma muuttuu. Koko ajan. Ihan kuin olisimme unohtaneet, että uudistuminen on elinehto, ei vapaaehtoista. Ihan kuin olisimme unohtaneet, miten pankkitoimiala uudistui liian myöhään. Miksi nämä samat virheet pitää tehdä yhä uudelleen ja uudelleen? Miksi tämä yhteiskunta jääräpäisesti pitää kiinni vanhasta, uhkailee ja kiristää, menettää päivä päivältä otetaan, eikä näe muutoksen tarvetta? Ajaa itseään samaan umpikujaan kuin reilut 20 vuotta sitten. Tällä kertaa kuitenkin syvempään kuin silloin.

Haluaisin muuttaa tuon kaiken. Kuin taikaiskusta. Mutta en voi.

Minä tiedän, että hyvän kierre on vahvempi kuin pahan. Hyvän sylissä on vahvoilla käsivarsilla. Paha kuihtuu, pienenee, sulaa hyvyyteen. Uskon siihen sydämeni pohjasta. Elämänkokemus on opettanut, että hyvä ei tarkoita aina pehmeyttä ja periksi antamista. Joskus täytyy olla kova. Ja joskus tekee itselle hyvää sulkea paha pois ainakin hetkeksi ja keskittyä kellumiseen oman kuplan sisällä.

Sitten jaksaa taas taistella uudistumisen puolesta. Sen, joka on kuitenkin edessä.

Periksi ei anneta

Pelko. Mitä se meissä saa aikaiseksi? Yksi hyökkää. Toinen sulkeutuu. Kolmas alkaa elää vain puolittain, kulkee elämässään seinien vierustoilla, ei herätä huomiota.

Neljäs, hän, joka jostain syystä yhtäkkiä tajuaa elämän tarjoamat mahdollisuudet, alkaa elää vahvemmin. Hän ei vastusta muutosta, mutta taistelee pirusti päämääränsä eteen. Hän kohtaa matkallaan ihmisiä, jotka hyökkäävät, sulkeutuvat ja kulkevat seinien vierustoilla. Kohtaamiset tuottavat joskus innostusta, joskus lannistumista, joskus hämmennystä. Monet väistävät, sillä he pelkäävät niin paljon, etteivät uskalla kohdata muutosta, joka kohtaamisesta seuraa. Tai tajuavat, miten vaivalloista muutos on, ja miten paljon sen toteuttaminen vaatii juuri häneltä.

Muutoksen johtaminen niin työssä kuin omassa elämässä ei toden totta ole helppoa. Kannustusjoukkoja on alkuun vähemmän kuin niitä, jotka haluavat pitää kynsin, hampain ja vähän varpainkin kiinni vanhasta. Kapuloita lentää rattaisiin vauhdilla, jota ei uskoisi, jollei itse näkisi. Mollataan muutoksen tekijää, pahimmillaan ollaan näennäisen innostuneita muutoksesta, mutta tilaisuuden tullen todetaan ”mitä minä sanoin, ei tuollaisesta vouhotuksesta mitään voi tulla!”

Ydinryhmä, muutokseen uskovat ja sitä vilpittömästi tukevat ihmiset, ovat yhtä niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. He jakavat riskin, kantavat vastuun, innostuvat ja innostavat. Vähitellen ydinryhmä laajentuu, ja muutosvauhti kasvaa.

Joskus muutos tulee elämään sairauden muodossa. Johtaa lopulta kuolemaan. Kun vajaat kymmenen kuukautta kestänyt leukemia kuitenkin yllättäen päättyy Terhokodissa, hetken tuntuu pahalta ajatella, mitä sairastunut ystävä on toistellut: #periksieianneta, #periksieianneta. Sitten tajuan, että ne nuoret kilpapyöräilijät, joille hän viimeisten vuosiensa aikana on luonut edellytykset alkaa luoda kansainvälistä kilpauraa, toistelevat tuota tänäänkin treeneissä ja maaliin päästyään.  Palkintosijoille kivutessaan.

Päätän, että en anna pelon estää itseäni elämästä. En sairaudenpelon, en epäonnistumisen pelon. Päätän vahvistaa teflonpintaani. Päätän jatkaa muutosten johtamista. Elää vahvasti ja taistella pirusti päämäärieni eteen. Sillä #periksieianneta, ystäväni Marko!

Konseptien kesä

Kävin vesipuistossa Espanjassa. Se oli samanlainen kuin kolmessa muussakin paikassa Etelä-Euroopassa. Asiointi siellä oli rakastettavan helppoa: tuolta vuokrataan safety deposit box, tuolta taas massiiviset uimarenkaat villissä virrassa laskemista varten. Ja aah, tuolta äidille kahvia ja lapsille jäätelöä. Helppoa. Kulutin päivän aikana erilaisiin sisäänpääsymaksuun kuulumattomiin palveluihin räävittömän summan rahaa. Eikä se sisäänpääsymaksukaan ihan pieni ollut.

Kuluneen vuoden ajan olen työskennellyt Eskimo-konseptin parissa. Koko termi konsepti oli tietenkin tuttu juttu, mutta en ollut ennen viime syksyistä Lontoon-matkaa ajatellut konseptien vaikutusta elämääni sen kummemmin. Käytin työkaverieni kanssa Lontoossa pari päivää vain ja ainoastaan konsepteihin tutustumiseen ja niiden analysoimiseen. W-hotelli, Oakleyn ja Applen myymälät, Wagamama-ravintolat… Ihailtavan tiukkoja konsepteja!

Kahden tv-kanavan jne. Suomessa kasvaneena ihmisenä ’80-luvulla maahan rantautuneet kansainväliset firmat olivat tuulahdus jostain tuoreesta, ja otin monet niistä vastaan innolla. Hurahdin The Body Shopiin silloin, kun siellä vielä täytettiin pieniä pesuainepulloja uudelleen. Jatka lukemista ”Konseptien kesä”

Päivän uusi sana on Xiaomi

Luin äsken harppomalla läpi Mary Meekerin kokoaman Internet trends 2015 -raportin. Aiempien vuosien raporteista olen jo oppinut, että mikä Meekerin raporttiin päätyy, on pian osa omaa arkeani. Tämän päivän uusi sanani on Xiaomi.

Olen niitä, jotka aamulla ensimmäisenä avaavat älypuhelimen näytön tarkastakseen mitä maailmassa on tapahtunut. Päivän aikana käytän puhelintani lukemattomiin eri tarkoituksiin, ja Meekerin raportin mukaan käyttö sen kun lisääntyy tulevina vuosina. En ihmettele.

On enää ajan kysymys, milloin voin klikata ”osta” -logoa Twitterissä, kun näen itseäni kiinnostavan tuotteen. Tai Googlesta tuotetta hakiessani se tarjoaa minulle tiedon siitä, missä lähelläni sijaitsevissa kivijalkamyymälöissä tuotetta on myynnissä. Luonnollisesti sen lisäksi, että vieressä on ”osta” -logo, joka johtaa johonkin verkkokauppaan. Tietenkin ostaminen on tehty niin helpoksi, että älypuhelimessani on myös lompakko. Ehkä oletkin jo kuullut Google Walletista tai Elisa Lompakosta?

Netin mobiilikäytön määrä on räjähtänyt muutaman viime vuoden aikana. Väline, jota me edelleen sinnikkäästi kutsumme pu-he-li-mek-si, kuluu käsissämme kun shoppaamme kesämuotia, katsomme ohjeita tai ohjelmia videoiden muodossa, selaamme lentoaikatauluja, perehdymme muiden kuluttajien jakamiin suosituksiin, vuokraamme autoja ja asuntoja… ja tietenkin olemme koko ajan vuorovaikutuksessa niin lähimpiemme kuin koko muun maailman kanssa. Silti Mary Meekerin raportin mukaan yhdysvaltalaiset mainostajat käyttävät printtimainontaan 18 % mainosbudjetistaan. Ja mobiilimainontaan 8 %. Printin parissa käytetään aikaa 4 %, mobiilin 24 %.

Moni suomalainen yritys ei ole vielä ehtinyt muuntaa verkkopalveluaan toimimaan sujuvasti myös mobiilissa. Arvaan kyllä mistä se johtuu. Omakin arki on ajoittain niin kiireistä, että epämukavuusalueella sijaitsevat, uuden oppimista vaativat asiat jäävät to do -listalla sinne loppupäähän. Ja niidenkin ohi menee koko ajan ”kiireisempiä” asioita. Ajankäytön muutos, aito prioirisointi ja epämukavuusalueella hengailu ovat kuitenkin tulleet  jäädäkseen. Jos siis aiomme jotenkin pärjätä globaalissa kilpailussa.

Ihan kiinnostavaahan tuo, mitä kerrot, on. Se kun ei vaan koske Suomea.” Sanovat edelleen jotkut, jotka luulevat Suomen olevan saari, johon maailman tuulet eivät osu. Eiväthän suomalaiset koskaan ala kuunnella musiikkia suoraan verkkopalvelusta. Tai katsoa loistavia amerikkalaisia viihdesarjoja suoraan kuukausimaksullisesta verkkopalvelusta. Tai shopata lastenrattaita suoraan ulkomaalaisesta verkkokaupasta. Eiväthän.

Dream on. Vahva suositus: käytä aikaasi tuon raportin lukemiseen. Ihan vaan itsesi takia. Tiedät sitten sinäkin mikä Xiaomi on. Ja mitä kaikkea nimen alle jo nyt kuuluu.

 

 

Taistelen, todellakin taistelen

Äsken alkoi naurattaa. Olen viimeisten päivien aikana pyöritellyt keskusteluissa kollegojen ja konsulttien kanssa aika paljon sanoja tuotehallinta ja toiminnanohjausjärjestelmä. Ja voin kertoa, että välillä siinä on toden totta ollut aikamoinen taisteluhenki päällä. Periksi ei anneta, kele! Tämä vielä ratkaistaan! Päätöksiä, päätöksiä!

Aiemmalla urallani olin tekemisissä vain tuoteketjun loppupään kanssa. Lähes 19 vuoden ajan perehdyin asiakkaan tavoitteisiin, suunnittelin ja toteutin viestintää ja markkinointia. Toki omassa yrityksessäni hoidin myös hallintoa, myin ja johdin. Mutta en minä ikinä ollut näin lähellä tuotantoon, tuotehallintaan ja toiminnanohjaukseen liittyviä asioita. Sanon ihan rehellisesti, että nyt olen epämukavuusalueella.

Muunnamme parhaillaan kollegojeni kanssa perinteistä pk-teollisuusyritystä brändivetoiseksi yritykseksi. Olemme luoneet ainutlaatuisen konseptin. Tuotteisiin ja asiakkaisiin liittyvä tiedonhallinta luovat kivijalan liiketoiminnalle verkossa, digitalisoitumisen hyödyntämiselle. Meillä ei ole käynnissä it-projekti. Ei edes ict-projekti. Meillä on käynnissä muutos, joka koskettaa yrityksen kaikkia osia, vaikkakin tuotantoa vähiten.

Olen onnellinen johtoryhmästä, jossa jokaisella on erilaista osaamista kuin minulla. Työskentelen tiedonhallinnan kehittämiseen liittyen etenkin kollegani Paulin kanssa, joka on tehnyt uransa tuotannon johtotehtävissä paperiteollisuuden palveluksessa. Hän työskentelee systemaattisesti ja analyyttisesti, ja osaa juuri niitä asioita, jotka saavat minut kiemurtelemaan ärtyneesti. Yhteistyömme toimii ehkä juuri siksi niin hyvin, että välillämme vallitsee vahva keskinäinen kunnioitus toisen osaamista kohtaan. Hän on monessa liemessä keitetty tuotantotalouden insinööri, minä valtiotieteellisen koulutuksen saanut, pitkän yrittäjätaipaleen kulkenut strategia- ja markkinointinörtti.

Voisin sanoa tämän jokaisesta johtoryhmäläisestämme erikseen ja yhdessä. Me täydennämme toisiamme. Emmekä me ole täydellisiä, mutta me haluamme hioutua todella hyväksi tiimiksi. Se vaatii paljon muutosta myös itsessämme. Arvaatkaa mitä. Sekään muutos ei ole helppo.

Työnantajani Eskimon strategia kiteytyy lupaukseen ”Taistelemme parhaiden makujen puolesta”. Kirjoitan tätä blogipostausta hiukan ylimittaiseksi venyneen toimistopäivän jälkeen pizzerian pöydässä. Tuntuu, että tämä taistelu vaatii juuri tänään hieman itsensä palkitsemista. Tänään kun oli taas sellainen päivä, jolloin näin ulkopuolisten silmissä syttyvän innostuksen kertoessani kaikesta siitä, mitä olemme Eskimolla tekemässä. Yleisön kannustus kantaa läpi tämän arkisen taistelun.

Muutamme tässä samalla muutakin kuin vain tätä yritystä. Luomme malleja, joista tiedän muidenkin suomalaisten yritysten – ja sen myötä koko maan – hyötyvän. Sehän sopii minulle. Valtiotieteilijälle, ikuiselle maailmanparantajalle.

Iloista äitienpäivää, äitien työllistäjät!

Tämä on avoin kirje vielä synnytyssalissa pakertavalle Suomen hallitukselle. Sille, joka kohta rääkäisee ensimmäisen kerran ääneen, ja jota me kaikki kuvaamme ja jonka synnystä jaamme uutisia läheisillemme.

Olipa taannoin ’90-luvun lopulla nuori nainen, joka ryhtyi työllistäjäksi. Hän tiesi omasta kokemuksestaan muidenkin nuorten naisten olevan kaltaisiaan tunnollisia, kekseliäitä ja innostuneita työntekijöitä. Hän ei tiennyt tuon taivaallista TES-sopimusten edellyttämistä lomarahoista ja äitiysvapaan kolmen ensimmäisen kuukauden aikana maksettavasta täydestä palkasta, siitä saatavasta KELA-korvauksesta tai äitiys- ja vanhempainvapaan aikana kertyvästä lomakorvauksesta. Eivät sellaiset olleet yrityksen kasvaessa merkityksellisiä asioita. Lain määräämät korvaukset hoidettiin asianmukaisesti. Tietenkin.

Hän ei voinut kuvitellakaan, että niin ihana asia kuin lasten syntyminen Suomeen voisi jäädä isolta osin hänen maksettavakseen. Hänethän oli koulutettu tasa-arvostaan ylpeilevässä maassa, tasapäistämiseen erikoistuneessa peruskoulussa poikien kanssa yhteisillä liikkatunneilla.

Lapsia syntyi yritykseen reilut kymmenkunta, näistä kaksi työllistäjän omia. Yhden työntekijän perheeseen lapsia syntyi kolme peräjälkeen. Lasten isä työskenteli suomalaisen miljardiyrityksen palveluksessa, joten oli enemmän kuin upeaa, että perhe pääsi mukaan asumaan ulkomaille isän työkomennuksen vuoksi. Työllistäjä onnitteli jokaisen lapsen syntyessä nuorta äitiä. Vuodet kuluivat.

Tuli päivä, jolloin nuoren äidin olisi pitänyt palata takaisin töihin kahdeksan lastenhoitovuoden jälkeen. Perhe asui kuitenkin tuossa vaiheessa kaukana työllistäjän toimipaikasta, joten pitkän harkinnan jälkeen äiti irtisanoutui. Työsuhde oli kestänyt reilut yhdeksän vuotta, joista kahdeksan kotona kasvattamassa uusia, kipeästi tarvittavia Suomen kansalaisia. Upeaa ja arvostettavaa työtä niin perheen, äidin kuin Suomenkin kannalta.

Mutta ei työllistäjän. Hän tutki Kelan sivuja, oppi ja laski. Lopputuloksena työllistäjä vihdoin tajusi, että kolmelta äitiys- ja vanhempainvapaalta kertyneet täydet lomakorvaukset muodostavat varsin merkittävän rahasumman. Niin merkittävän, että se muodostaisi työllistäjän pieneen kassaan suuren loven. Mutta koska laki ja työllistäjän henkilökohtainen etiikka niin sanoivat, työllistäjä maksoi summan nuorelle äidille. Tietenkin. Hän tarjoutui myös lämpimästi suosittelemaan nuorta äitiä tämän etsiessä uutta työpaikkaa. Sillä tuo nuori nainen oli kolmen lapsen perhettä johtaessaan, ulkomailla uudet sosiaaliset ympyrät luodessaan ja uuden kielen oppiessaan kerryttänyt valtavan määrän sellaista osaamista, josta jokainen työllistäjä saisi olla kiitollinen.

Jälkiviisaus kukoisti. Työllistäjä kirosi itseään, ettei ollut maksanut lomakorvauksia kunkin kolmen vanhempainvapaan päättyessä, ennen hoitovapaan alkamista. Silloin summasta olisi voinut saada osan takaisin Kelalta, suomalaisten yhteisistä varoista. Yrityksen liiketoiminnalle summa ei tuolloin olisi ollut merkittävä kustannus, mutta vuosien ja tilanteiden muuttumisen vuoksi kolmen täyden lomakorvauksen maksaminen kerralla, kahdeksan vuoden jälkeen, oli.

Työllistäjä tuumasi, että voisi kirjoittaa summasta 50 % laskun ja esittää sen suomalaiselle miljaridikorporaatiolle, jonka palveluksessa noiden kolmen suloisen lapsen isä edelleen työskentelee. Mutta silloin työllistäjä tajusi, että se olisi turhaa taistelua, energian tuhlaamista. Sillä kyseessä oli kuitenkin vain raha, jota saa kovasti töitä tekemällä lisää. Tosiasia kun on, että Suomessa äidin työnantajan kuuluu maksaa lapsesta syntyvät kulut. End of discussion. Vai?

Hetkellisesti työllistäjä mietti, että muutos saattaisi olla matkalla. Hän kun oli lukenut, että synnytyssalissa tuskaileva uusi hallituskombo on luvannut tehdä kaikkensa helpottaakseen pk-yrittäjien elämää. Tätä työllistäjää se ei enää auttaisi, mutta ehkä muita kuitenkin. Tämä työllistäjä kun on ajatellut, ettei enää ikinä tule työllistämään muita ihmisiä. Toisaalta. Koskaan ei pidä sanoa koskaan.

Hyvää äitienpäivää, Trio Ässät ja kaikki äitien työnantajat!

 

Datahässäkkä on markkinoinnin uusi musta

Kopioin, kansitin, kuljetin. Nimittäin Kansallista Mediatutkimusta, Päättäjien mediatutkimusta ja TGI:tä. Kymmenien sivujen raportteja, joita kollegani olivat luoneet. Kysely, data, graafi, teksti. Analyysi. Vuosi oli 1988 ja työpaikkani yksi ensimmäisistäni, Gallup Media. Oppikouluni markkinoinnin maailmaan.

Kyllä maailma oli tuolloin selkeä. Raportit toimitettiin paperiversioina asiakkaille, jotka tekivät niiden perusteella markkinointia koskevia päätöksiään. Sittemmin niistä syntyi tietokantoja, joista tehtiin erilaisia ”ajoja” ja automatisoituja raportteja. Tuloksista riemuittiin mediataloissa kautta maan. Kuka oli onnistunut kasvattamaan lukijamäärää, kuka asemaansa kohderyhmän keskuudessa. Mainosmyyjien presentaatiot vilisivät lukuja. Niiden taa piilotettua Viisautta. Tai tunnetta siitä. Jatka lukemista ”Datahässäkkä on markkinoinnin uusi musta”

Intohimolla

Aamu alkoi kävelypalaverilla metsässä villiruokamies Sami Tallbergin kanssa. Maistoin elämäni ensimmäisen kerran maksaruohoa, vuohenputken vartta, kallioimarteen juurta, niittysuolaheinää ja keto-orvokkia. Mies meni kovaa vauhtia edellä, pysähtyi milloin katajan, milloin sembramännyn kohdalla.Hän maistatti, tuoksutti. Hän intoili. Minä ihailin.

Jatkoin palaveriin Sami Jämsénin kanssa. Näin videon, joka nosti kyyneleet silmiin. Näin logon, liikemerkin, viivoja, hiomisen tulosta, värisävyjä, vivahteita, käsien kosketuksen, kuvia, jotka herättävät tunteita. Hän kertoi, johdatteli, haastoi, hymyili. Hän intoili. Minä ihailin.

Piipahdin korporaation kokouksessa. Kysyivät, mitä antaisimme vinkiksi strategian laatimiseen. Sanoin: antakaa niin Suuri Lupaus, että teitä itseännekin pelottaa. Kirjoittakaa tiivis tarina, kiteyttäkää se kohottavaksi lauseeksi. Sillä ilman intohimoa tämä muutos ei voi toteutua. En tiedä, ymmärrettiinkö minua.

Puikkailin ruuhkan läpi Etelärantaan kertomaan Terhi Majasalmen kehittämään ja järjestämään Vauras Nainen -valmennukseen muille naisille oman tarinani. Ehdin seurata hetken Terhiä ennen oman esitykseni alkamista. Hän loisti tapansa mukaan yleisön edessä osaamisellaan, rauhallisuudellaan, vakuuttavuudellaan. Hän intoili. Minä ihailin.

Kotimatkalla soitin neljännelle yrittäjäystävälle. Tämän elämässä on tällä hetkellä liian suuri kuorma kannettavaksi. Hän oli löytänyt ratkaisuja muutaman viime päivän aikana. Minusta tuntui, että hän intoili pitkästä aikaa. Se tuntui todella hyvältä. Puhuimme pitkään. Lopulta hän kehotti minua laittamaan makaronilaatikkoni päälle pestoa. Sillä niin se maistuu paljon paremmalta. Lupasin kokeilla.

Vieläkin mietin, ymmärrettiinkö minua siellä korporaatiossa vai ei.