Pakkasin aamulla repun yläasteen koulupäivää varten. Sijaistin lastani, joka oli saanut tätä päivää vastaan viettää yhden ylimääräisen vapaapäivän syysloman yhteydessä. Koululla oli tänään ”Open House” -tapahtuma. Kutsussa tosin lukee päivän nimen alla lihavoiduilla kirjaimilla, että joko oppilas tai hänen vanhempansa osallistuu opetukseen tänä päivänä. Eli ei vapaaehtoinen, mutta open kuitenkin.
Tarkoitus on hyvä: näyttää vanhemmille, millaista arkea lapsi elää. Olen iloinen tästä mahdollisuudesta. Opettajat ovat lapseni koulussa osaavia, työstään innostuneita ja kaikin puolin hyviä. Olen kiitollinen heistä jokaisesta. Olen kiitollinen myös koulustaan ylpeästä rehtorista, joka markkinoi koulua alakoulun oppilaiden vanhemmille kertomalla, että tässä koulussa ollaan Pisa-tuloksissa maailman kakkosia monessa aineessa. Heti sen yhden shanghailaisen koulun jälkeen.
Tiedän tökkääväni pahuksen isolla kepillä muurahaispesään, kun kirjoitan koulusta. Sillä suomalaiselle koulu on yksi suurimmista ylpeydenaiheista. ”Ilmainen” opetus. Sivistysvaltion mittari. Maailman paras. Siitä tullaan oppimaan lisää ulkomailta asti.
Media on julkaissut näin joulun alla runsaasti juttuja, joita lukiessani muistan miten hyvin asiat omassa elämässäni ovat. Media on myös uutisoinut runsaasti pelottavia ja huolta aiheuttavia uutisia, sillä sellaisessa maailmassa me elämme. En syytä mediaa.
Maailma on myös kaunis ja täynnä onnen hetkiä. Maailmassa – myös täällä Suomessa – tapahtuu päivittäin onnistumisia ja asioita, joista emme puhu. Meille on lapsesta asti opetettu, että onni tulee kätkeä, tai joku voi tulla kateelliseksi. Ja auta armias, jos niin käy. En ole itse ikinä uskonut onnen tai onnistumisten piilottamiseen. Olen meuhkannut, iloinnut, riemuinnut ja huutanut ääneen niin omia kuin ystävieni onnen hetkiä. Olen potkinut eteenpäin, halannut ja kannustanut. Ja olen itse saanut sellaisesta nauttia.
Sanotaan, että Piilaakso eroaa suomalaisesta yrityskulttuurista juuri siinä, että siellä kaikki kannustavat toisiaan. Hyvin menestyneet yrittäjät panevat rahan ja osaamisensa kiertoon. Tämä kaikki on totta myös täällä Suomessa. Jatka lukemista ”Kell´onni on, se onnen jakakoon”
Kuulin muutama viikko sitten kaupan ammattilaiselta sanan hybridikuluttaja. Pidin siitä välittömästi. Minusta se kuvasi omaa lapsuuttani 1970-luvulla: äidin kanssa asioimme bussilla Hakaniemen halliin ja torille, kotikadulle ajavalta kala-auton myyjältä äiti osti viikoittain kalaa ja juureksia. Lähikauppamme oli keltainen Elanto, josta ostin äidin pyynnöstä maitoa ja itselleni Pinna-mehujään. Leppävaaraan rakennettuun Maximarketiin ajettiin isän autolla lähinnä hämmästelemään myymälän jättimäistä kokoa.
Kaupan ihmiset käyttävät hybridikuluttaja-termiä selittääkseen muutosta, jonka keskellä kauppa Suomessa juuri nyt elää. Verkko ja ulkomaiset toimijat ovat kasvattaneet vaikeuskerrointa, katteet pienenevät, asiakasta on (kuulemma) vaikea tavoittaa. Asiointi hajaantuu useisiin eri yritysten tarjoamiin asiointikanaviin. Kaikki ovat muuten asioita, joiden kanssa monet muiden alojen yrittäjät ovat aina joutuneet selviytymään.
Väitän, että suurin osa ongelmista johtuu siitä, että suomalaiset kaupan- ja elintarviketeollisuuden suuryritykset ovat tottuneet toimimaan ”kaikkea kaikille” -mallilla. On tehty tasapaksua mainontaa ja tasapaksuja tuotteita tasapäiseksi peruskoulussa kasvatetulle kansalle, jonka joukosta erottautuminen on aina ollut maassamme suuri virhe. Onneksi tämä on muuttumassa!
Suomen markkinoiden pienellä koolla ja pitkillä maantieteellisillä etäisyyksillä on totuttu selittämään kaikkia ongelmia. On kasvatettu yritystä vain kotimarkkinoilla ja ajauduttu ”kaikkea kaikille” -tarjoamaan, kun suuremmaksi kasvaminen ei ole muuten ollut mahdollista. Pientä ja kannattavaa toimintaa ei ole arvostettu, vaan yrityksiä on kasvatettu yritysostoilla, jolloin pienet kilpailijat on saatu pois markkinoilta hintahäiriköimästä. Duopolit ovat vahvistuneet etenkin elintarviketeollisuudessa ja ruokakaupassa.
Malli toimi ihan mukavasti siihen asti, kunnes Suomi joutui aidon kilpailun tilanteeseen. Kilpailua ovat 2000-luvulla synnyttäneet ulkomailta tulevat yritykset, jotka ovat aina toimineet kovassa kilpailussa. Ne ovat tottuneet ajattelemaan asioita asiakkaan eikä tuotekehityksen näkökulmasta. Ja nyt, kun verkko on tarjolla jo lähes jokaisen kuluttajan puhelimessa, globaali kilpailu on läsnä kaikilla toimialoilla. Minäkin olen jo ostanut ensimmäisen kerran vaatteita Zalandosta, kun juuri niitä tiettyjä ei millään kotikaupungin kivijalkaliikkeistä löytynyt.
Miettikää mitä Plantagen tai Bauhaus ovat tehneet omilla toimialoillaan! Tai Gigantti! Ja miten suomalaisyritysten johtajat ja toisaalta kuluttajat ovat näihin uusiin toimijoihin suhtautuneet…
Minulla on teille tarjolla fakta, joka ei ole edes uutinen: kuluttaja on epärationaalinen olento. Kuluttaja ei ole uskollinen yhden yrityksen tuotteille tai palveluille, ei, vaikka lompakossa olisi yrityksen kanta-asiakaskortti ja kotiin lähetettäisiin postitse miten hienoja suoramainoskirjeitä tahansa. Kuluttaja on aina ollut hybridikuluttaja. Tässä vaan meni muutama vuosikymmen, joiden aikana elettiin siinä käsityksessä, että kuluttajan uskollisena pitämiseksi riittää, kun rakennetaan lisää seiniä ja kattoja – jotta kansainväliset kilpailijat eivät saa parhaita kauppapaikkoja.
Kilpailu tekee hyvää. On katsottava maailmaa asiakkaan silmin. On parannettava omia prosesseja, kehitettävä brändiä, vastattava asiakkaan vaatimuksiin. Tehtävä kaikkensa, että asiakaskokemus yllättää positiivisesti päivittäin. Päätettävä haluaako olla oman kylän paras, vai kenties maailman paras. Ja toimittava näiden päätösten edellyttämällä tavalla. Sillä kanta-asiakaskortti ei enää asiakkaalle riitä.
Eilen söin lapseni kanssa Hakaniemen Hallin kahvilassa Eromangan lihapiirakat. Ajattelin ääneen: tuletkohan sinäkin tänne aikanaan lastesi kanssa? Kotimatkalla piipahdimme lähi-Alepassa ostamassa maitoa ja hedelmiä. Illalla kävimme vielä Bauhausissa jouluvalo-ostoksilla ja kotimatkalla pysähdyimme K-Supermarketissa ostamaan Kolmen kaverin jäätelöä. Sellainen hybridikuluttajan tavallinen lauantai.
Kotitaloni katolla oli 16 metriä pitkä LA-radiopuhelimen antenni. Minut tunnettiin tunnuksella Olga, naapurintyttö tunnuksella LadyX. Olin napannut tunnuksen Kippari Kalle -sarjakuvasta. En muista miksi. Tutustuin ihmisiin, joita kaikkia yhdisti jutustelu radiopuhelintaajuuksilla. Elettiin ’80-lukua. Kuuluin yhteisöön, jonka jäsenten ammatti, sosiaaliluokka tai muu status ei ollut missään määrin merkittävää tai kiinnostavaa. Silti olimme vahva yhteisö.
Yhteisöistä puhuvat nyt ihan kaikki. Jokainen markkinointiguru ja -puurtaja näkee päiväunia vahvasta yhteisöstä, jonka saisi toimimaan oman asiansa edistäjänä. Minulla on teille vinkki: ottakaa oppia isoilta järjestöiltä: ne ovat aina saaneet omansa liikkeelle asiansa puolesta. Miettikää nyt vaikka työväenliikkeen alkumetrejä, partiota, Marttoja, Punaista Ristiä tai vapaaehtoista palokuntaa!
Nuo järjestöt ovat ymmärtäneet yhteisöjen rakentamisen salaisuuden: intohimon hyödyntämisen! Ne ovat tunnistaneet mikä sytyttää yhteisöön kuuluvat ihmiset. Herätelleet edelläkävijät, vedonneet tunteisiin ja tarjonnet foorumit, millä käydä keskustelua. Ei se sen vaikeampaa ole. Mutta sinnikästä duunia se kyllä vaatii.
Viime kesänä kävelin Kallio Block Partyn aikaan keskellä Helsinginkatua. Olin yhden iltapäivän ajan osa yhteisöä, joka vietti korttelijuhlia ruoan, musiikin ja hyvän seuran merkeissä. Örveltäjiä ei juurikaan näkynyt. Hyvää fiilistä ja kaupunkikulttuurin ylistämistä näkyi sitäkin enemmän. Omasta halusta syntyvään yhteisöön kuulutaan tunteen, ei niinkään järjen vuoksi. Siksi, että kokee intohimoa jotain aihetta kohtaan. Siksi, että yhteisöön kuuluminen synnyttää mielihyvää.
Olen niin sanottu A-tyypin persoonallisuus. Insights-persoonallisuusanalyysissä minua kuvataan punaisella ja keltaisella värillä. DiSC-profiililtani olen vahva D. Tämä ei liene yllätys yhdellekään ihmiselle, jonka kanssa olen joskus ollut vuorovaikutuksessa. Kaiken tämän dynaamisuuden, iloisuuden ja rohkeuden toinen puoli on levottomuus, kärsimättömyys ja lyhytjännitteisyys. Ei ihme, että sain ystävältäni 1990-luvun alussa lastenkirjan, jonka otsikko oli ”Rauhoittuminen on helppoa”. Suoraa puhetta huumorin sävyttämänä.
Olen miettinyt paljon sitä, miten jaksan olla työstäni innostunut vielä toisenkin puolen työurastani, ne seuraavat, reilut 20 vuotta? Miten pidän huolta aivoistani, jotta jaksan omaksua uusia asioita ja innostua niistä edelleen? Elän niin työssä kuin vapaallakin lähes jatkuvassa online-kontaktissa muiden ihmisten kanssa. Puhelimeni push-ilmoitukset vilkuttavat eri värejä riippuen siitä mistä somepalvelusta ilmoitus tulee. Sähköpostia en enää vuosiin ole pitänyt piippailemassa ilmoituksia kännykkään. Jutustelen ystävien ja tuntemattomien kanssa somefoorumeilla Twitteristä LinkedIniin, jaan ja kommentoin kuvia Instassa. Luen useita blogikirjoituksia päivittäin, uppoan verkon syövereihin lukemaan aina vaan uusia juttuja mielenkiintoisten linkkien perässä. Katson ja analysoin videoita, kuvia, tekstiä. Televisiota katson enää harvoin, sillä on helpompi olla riippumaton aikatauluista ja katsoa halutut ohjelmat verkosta tabletilla.
Kaiken tämän online-elämän kääntöpuolena keskittymiskykyni on heikentynyt. En ole enää viime vuosina lukenut kirjoja yhtä paljon kuin ennen. Se harmittaa. Olen huolissani aivojen kyvystä selviytyä kaiken tämän virtauksen keskellä.
Mutta niin ovat monet muutkin: mindfulness-kurssit ja -kirjallisuus pursuavat joka erkkeriltä esiin. Joogatunneille ei mahdu, ellei muista ilmoittautua viikkoa etukäteen. Ystävien kanssa keskustellaan omega 3 -rasvahappojen ja B6-vitamiinin merkityksestä aivojen hyvinvoinnille. OMG! Mitä on tapahtunut? Maailman muutos on vienyt meidät äärirajoille!
Olen tehnyt itselleni lupauksen. Avaan kotona ruudun, niin telkkarin, tabletin kuin älypuhelimeni, aiempaa harvemmin. Valmistan itselleni illalla kannullisen rauhoittavaa yrttiteetä. Sytytän tulen takkaan ja kynttilöihin. Otan kirjan käteen ja keskityn lukemaan sitä. Tämäkin muutos on tehtävä sinnikkäästi ja pakottaen, ihan niin kuin muutaman vuoden takainen avantouinnin aloittaminenkin.
Tänä iltana menen sisareni kanssa teatteriin. Enkä kommentoi esitystä somessa. Ainakaan tänä iltana.
Tehokkuus, tuote, tuotekehitys, tehdas, tuotantotalous, toimitusvarmuus. Niistä on Suomen sodanjälkeinen menestys tehty. Samaan aikaan naapurimaassamme on keskitytty palvelemaanasiakasta ja rakentamaanbrändejä, toteuttaen tuotanto tehokkaasti siitä huolimatta. Hieron suolaa haavoihinne: Volvo, ABBA, Hennes&Maurtiz, Ikea! Jokainen näistä on ensisijaisesti brändi, jonka tärkein tehtävä on tuottaa mielihyvää asiakkaalleen. Niin hirvittävän, kammottavan yksinkertaista se on. Mielihyvää asiakkaalle. Jatka lukemista ”T-kirjaimien luvattu maa”
Lapsuudenkesinä kuljin usein äidin kanssa humisevien honkien keskellä kuivassa, valoisassa kangasmetsässä. Vasta aikuisena ymmärsin kävelleeni hyvin hoidetussa talousmetsässä, johon Suomen sodanjälkeinen kasvu perustui.
Suhteemme paperiin on intohimoinen. Emme ole valmiita luopumaan siitä. Puheen tahti kiihtyy ja äänensävy kohoaa, kun aletaan keskustella paperista luopumisesta. Sanomalehti halutaan aamiaispöytään, vaikka se pitää hakea postilaatikosta räntäsateen keskeltä taloyhtiön pihan äärilaidalta. Esite halutaan hipelöitäväksi työpöydälle, josta se päätyy kuormittamaan muutenkin ylityöllistettyjä kirjahyllyn hyllynkannattimia. Eikä tule sieltä enää nostetuksi muualle kuin kahden vuoden kuluttua siivouspäivänä kierrätyspaperilaatikkoon. Jatka lukemista ”Paperia rakastava kansa”
Yövyin Oulussa hotellissa. Seisoin suihkussa ärtyneenä, kun en saanut hanaa toimimaan. Kirosin hanavalmistajan, jonka hanat kehittyvät niin nopeasti, että käyttäjä ei pysy perässä. Sain hanan lopulta toimimaan.
Huoneen pöydällä oli kehotus suositella hotellia Tripadvisorissa. Mietin miten iso muutos tuon laminoidun kehotuksen takana on mahtanut olla. Mielikuvittelen värikkäitä keskusteluja, joita hotelliketjun johto on käynyt tämän paperin laittamisesta jokaiseen huoneeseen. Jatka lukemista ”Hyödynnä muutosta”
Monesti muutos alkaa jo kauan ennen kuin se antaa näkyviä merkkejä itsestään. Pöhöttää, väsyttää ja kolottaa. Sitten tulee päivä, jolloin katsoo peiliin sadannen kerran ja ajattelee, että en halua tällaista elämää. Siitä muutos alkaa. Nuorempana luulin asioiden muuttuvan taikasauvaa heilauttamalla. Tähän ikään mennessä olen oppinut, että muutos on oikeasti pirun vaikeaa.
Yritysmaailmassa pöhöttyminen on ihan tavallista. Kiireen keskellä ostetaan nopeasti sieltä mistä saadaan helppo ratkaisu, ei viitsitä nipottaa pikkuasioista, palkataan uusia ihmisiä sen sijaan, että mietittäisiin mistä voitaisiin luopua tai miten työt voitaisiin organisoida uudelleen.
Ja vaikka yrityksessä oltaisiinkin oltu tarkkoja kuluista, pysytty ketterässä ja hoikassa kunnossa, mukaan on karttunut kaikenlaista vanhaa, vähän kuin omassa elämässä sinne mökille viedyt ”tätä voi vielä tarvita” -vaatteet ja kodinkoneet.
Muutos tarvitsee käynnistyäkseen heräämisen todellisuuteen. Liian usein siihen pakottaa omassa elämässä jonkun läheisen sairastuminen, joka ravistelee tajuamaan miten haavoittuvainen elämä on. Bisnesmaailmassa liian moni yritys joutuu ensin kokemaan huonoja vuosia, ennen kuin omistajat alkavat vaatia toimivalta johdolta muutosta. Parhaissa yrityksissä muutos käynnistyy hiljaisten signaalien kuuntelemisesta, tietoisesta tulevaisuuden ennakoinnista, vanhan kyseenalaistamisesta ja bisnesmahdollisuuksien janoamisesta.
Muutos tarvitsee myös ison päämäärän. Tavoitteen asettaminen liian alas on monen suomalaisen yrityksen perisynti. Tuumataan, että tehdään niin kuin kilpailija tekee. Tai niin kuin on ennenkin tehty. Tavoitteen asettamisen jälkeen ihmiset pitää sitouttaa päämäärän saavuttamiseen keskustelemalla ja innostamalla. Sillä vasta siitä alkaa todellinen työ.
Muutoksen toteuttamiseen tarvitaan kahta asiaa: sinnikkyyttä ja epämukavuusalueella liikkumisen sietämistä. Vaikka kuinka repii hermoa, ketuttaa, raivostuttaa, ärsyttää, on jaksettava jatkaa kohti päämäärää. On luovuttava vanhasta. Mikä tärkeintä, on kyettävä muuttamaan omia tapojaan. Omia sanojaan. Omia ikiaikaisia käyttäytymismallejaan.
Omasta kokemuksesta tiedän, että muutoksen onnistumiseksi on ensin mielikuviteltava itsensä parempikuntoisena, valokuvattava lempivaatteitaan, palkittava itseään muutoksen edetessä. Ja sitten on otettava välipalat mukaan töihin. Lähdettävä salille, vaikka sataa ja olisi paljon mukavampaa lojua sohvalla katsomassa leffaa. Venyteltävä. Ja oltava valmis luopumaan päivittäisestä suklaa-annoksesta.
Yöunen parantamiseksi on mentävä jääkylmään veteen, vaikka on aina inhonnut sitä. Kylmän veden aiheuttamaa tunnetta oppii rakastamaan. Puhumattakaan heräämistä hyvin nukutun yön jälkeen.
Katsoin ensimmäistä kertaa Twitterin ryydittämiä Euroviisuja vuonna 2010. Pää tuntui räjähtävän ajatuksesta, että eri puolilla Eurooppaa ihmiset katsovat samaa tv-ohjelmaa ja kommentoivat sitä yhdellä ja samalla verkkofoorumilla. Taakse olivat lopullisesti jääneet ajat, jolloin belgialaiselle ystävälle ei saanut sanaa perille matkan aikataulun siirtymisestä, koska Suomessa oli postilakko, eivätkä kirjeet kulkeneetkaan. Kahdelle ’80-luvun nuorelle ei ollut tullut mieleenkään vaihtaa kotipuhelinnumeroitaan.
Viime perjantaina Iso-Britannian kuningatar twiittasi itse ensimmäistä kertaa. Minä kuulin siitä BBC:n Twitterissä välittämästä uutisesta. Sosiaalinen ja perinteinen media paiskaavat kättä. Me täällä kotisohvilla ja keittiönpöydän äärellä kiitämme. Valinnan mahdollisuudet kasvavat, demokratia lisääntyy ja jokaisesta itsestään voi tulla media.
Markkinointimiehet sanovat, että jokainen on mainosalusta. Onhan siinä sekin puoli.
It is a pleasure to open the Information Age exhibition today at the @ScienceMuseum and I hope people will enjoy visiting. Elizabeth R.
