Yrittäjyyden suurin haaste on omien korvien välissä

Suomalainen yrittäjyys on saanut viime vuosien aikana uusia kasvoja. Enää äänessä eivät ole vain ne kymmeniä vuosia ilman kesälomia puurtavat pienyrittäjät, jotka raatavat pankkien, verottajan ja valtion armoilla. Uusi yrittäjäsukupolvi tekee mitä haluaa, etsii rahoitusta yksityisiltä pääomasijoittajilta, kasvattaa bisnestään verkon avulla ja suuntaa suoraan ulkomaille. Toistaiseksi heitä on vähän, mutta vihdoin mediakin on herännyt kertomaan heidän tarinoitaan. Angry Birds -pelin luonut Rovio on yksi näkyvimmistä tämän porukan edustajista.

Saimme eilen kuulla, että Angry Birdsistä tulee keväällä uusi versio, joka sijoittuu Rioon. Traileri on nähtävissä mm. Talouselämän sivuilla. Samaan aikaan kiirii uutinen New York Timesin sivulta, että tulossa on myös lyhytelokuva, jossa esiintyvät vihaiset linnut nimeltä Fox ja Rovio. Sydämelliset onnittelut!

Vietin itse tällä viikolla 15-vuotisyrittäjyyspäivää. Olen tavattoman ylpeä nokkelaksi teiniksi kasvaneesta tyttärestäni Taitomyllystä, jonka piti alunperin olla vain muutaman vuoden itseni työllistämisprojekti. Yrittäjyys vei mennessään, eikä koskaan tullut vastaan yritystä, jolle olisi mielummin antanut työpanokseni, ideani ja energiani kuin omalle firmalleni. Alkavana yrittäjänä en olisi voinut kuvitellakaan, että työllistäisin joskus itseni lisäksi 16 muuta ihmistä ja saisin työskennellä maailman ja Suomen johtavien yrityksien viestinnän neuvonantajana ja toteuttajana.

Vaikka valtio tekee parhaillaan kaikkensa lyödäkseen kapuloita yrittäjyyden rattaisiin uudistamalla yritysverotusta aivan käsittämättömän epämotivoivaan suuntaan, väitän silti, että yrittäjyyden suurin haaste on yrittäjän omien korvien välissä. Jos sinne pääsee pesimään pessimismi tai ”ei noin ole ennenkään tehty”, voi huoletta heittää hyvästit edistykselle ja sitä myötä menestykselle. Kehitys kehittyy, toisteli ensimmäinen esimieheni Jouko Jokinen ehtimiseen. Uskoin sen jo silloin saadessani seurata vierestä suomalaisen yrityksen nopeaa kansainvälistymistä ja kehittymistä osaksi maailman suurinta alan yritystä.

Yrittäjä tarvitsee ympärilleen ihmisiä, jotka arvioivat ja tarvittaessa kritisoivat villeimpiä ideoita, kannustavat jaksamaan vaikeillakin hetkillä, potkivat valittamisen ja väsymyksen hetkillä eteenpäin kysymällä ”oletko sitten valmis myymään firmasi eurolla, mä ostan sen!” ja vaatimalla toimenpiteitä valitun strategian toimenpanemiseksi. Sillä yksin ei kukaan menesty. Maailman parhaat urheilijatkin tarvitsevat kehittyäkseen valmentajan ja muita taustavoimia. Minulla on ollut onni saada kasvattaa Taitomyllyä juuri tällaisten ihmisen ympäröimänä. Jokaiselle heistä olen suuren kiitoksen velkaa.

Positiivisten yrittäjätarinoiden saattaminen julkisuuteen, toisten yrittäjien kannustaminen ja yrittäjäkokemuksen jakaminen aloittavien yrittäjien kanssa on minun tapani edistää suomalaista yrittäjyyttä. Valtiovallan jargon kasvuyrittäjyyden edistämisestä ja innovaatioiden nopean kaupallistamisen välttämättömyydestä Suomen menestyksen turvaamiseksi kuulostaa hienolta, mutta on kovin, kovin kaukana meidän tavallisten yrittäjien elämästä. Ainakaan minun arjessani nämä julkistukset eivät millään tavalla näy. Toivotankin kaikki kasvuyrittäjyydestä puheita pitävät viranomaiset, poliitikot ja liittojen edustajat tervetulleeksi tutustumaan arkeeni – voisinpa vaikka alkaa pitää aiheen tiimoilta Lapin kelohonkahuviloilla kalliita seminaareja 🙂

Yrittäjyys on kiva laji. Suosittelen!

Yllättävät kohtaamiset rakentavat tapahtumasta huipun

Sain tänään vierailla Kaupan päivässä, Keskon sidosryhmäseminaarissa, jota vietettiin jo 14. kertaa. Tällä kertaa Keskon 70-vuotisjuhlan kunniaksi, onnea vielä kerran! Tapasin tuttuja, vaihdoin kuulumisia, innostuin puhujista (loistavaa, Matti Apunen!) ja mikä parasta, tulin esitellyksi useille uusille tuttavuuksille.

Monissa seminaareissa parasta antia ovat kahvitauot, lounaat ja päivän päätteeksi järjestettävät kokkarit. Ylivoimaisesti parhaita seminaareja ovat ne, joiden tauoilla tapaa sellaisia ihmisiä, joiden kanssa olisi muuten epätodennäköistä kohdata. Kaupan päivä on yksi niistä foorumeista, joihin kokoontuu suuri joukko ihmisiä hyvin erilaisista yrityksistä. Minusta on aina mielenkiintoista tavata ihminen, jonka ammatista tai toimialasta en tiedä mitään: kyselen uteliaana, kuulen kiinnostavia taustoja, vaistoan keskustelun keveydestä tai pidättyväisyydestä jotain. Yrityksen verkkosivuja selaamalla en ikinä saisi sellaista rajapintaa tuohon yritykseen.

Jollain tavalla ”poikkitieteelliset” seminaarit ovat Suomessa harvinaisia. Yleensä kokoonnumme yhden asian äärelle, ja osallistujat ovat kaikki saman alan ammattilaisia. Ajoittain hauskaa, varsinkin bilettämismielessä, mutta toisaalta ei kovin avartavaa. Samaan hengenvetoon voin todeta, että Markkinointi&Mainonta; -lehden legendaarinen Korkean Paikan Leiri on ollut yksi parhaista foorumeista tutustua markkinointiviestintäalan ydinjengiin rennossa fiiliksessä. Sieltä ovat kotoisin parhaat sparrauskaverit ja ikimuistoiset juonnot (Punatähdet rules!).

Olen saanut myös osallistua muutaman kerran yritysten hallitustyötä käsitteleviin seminaareihin, joissa osallistujat ovat olleet kaikkea pk-yritysten kolmannen polven edustajista suomalaisten pörssiyritysten hallitusten puheenjohtajiin. Aamukahvipöydässä ennen toista seminaaripäivää on käyty vilkasta keskustelua suomalaisesta yritysmaailmasta ja löydetty ratkaisuja milloin mihinkin ongelmaan. On koettu yhdessä elämyksellisiä hetkiä, jotka ovat rakentaneet pohjan mielenkiintoiselle ystävyydelle tai tuttavuudelle. Hyvin arvokasta: tutustua itseään huomattavasti vanhempaan, yhteiskunnan huipulla toimivaan yritysjohtajaan, joka haluaa jakaa kokemusta, kannustaa ja innostaa nuorempaa yrittäjää. Ei tällaisia kohtaamisia liian usein kohdalle satu. Tässäpä olisi liikeidea, jolle olisi takuulla kysyntää. Kuka lähtisi toteuttamaan?

Tänään Keskon pääjohtaja Matti Halmesmäki kertoi Ruotsissa viime viikolla kuulemansa vitsin: mikä erottaa introvertin ja ekstrovertin suomalaisen toisistaan? Introvertti katsoo puhuessaan omiin kenkiinsä, ekstrovertti vastapuolen kenkiin. Tästä päätellen minulla pitäisi olla melko hyvä käsitys tämän päivän seminaarin osallistujien kengistä.

Julkisuuden houkutuksesta

Ville Syväniemi, mies joka kyllästyi lumenpudottamiseen. Laittoi kamat myyntiin nettiin. Päätyi jutun aiheeksi valtakunnan merkittävimpään sanomalehteen viikon aikana monta kertaa. Ihanko niin isosta asiasta oli kysymys? Hämmästyttävää. Julkisuus jatkui Iskelmän aamussa. Ja nyt Korkojen kera -ohjelmassa.
Jaksan ihmetellä, miksi ihminen haluaa julkisuuteen hinnalla millä hyvänsä. Ne, jotka ovat julkisuuden ytimessä, joko inhoavat sitä tai kehittävät ammattimaisen suhtautumisen siihen. Median unelma ovat nämä keltanokat, jotka antavat suurelle yleisölle mahdollisuuden jatkaa unelmointiaan, joita media saa pyörittää hetken ja unohtaa sitten, kun kaikki on käytetty – ja jotka eivät vielä osaa julkisuuden pelisääntöjä.
Julkisuuden ammattilainen kestää sen, että vieras ihminen ponnahtaa seisomaan elokuvateatterin aulassa huutaen ”voi herrankerran sentään, onko se todella XX?” – hymyilee, kättelee ja ”vaihtaa kuulumisia” – tai kun tarjoilija kahvilassa keimailee, hyrrää ja tekee kaikkensa, että julkkis olisi tyytyväinen. Hän osaa hyödyntää julkisuutta uransa edistämiseksi tai yksinkertaisesti uuden levyn/kirjan/leffan myymiseksi. Toimittaja haluaa vaihtokaupan vastineeksi jotain tietoa julkisuuden henkilön yksityiselämästä, ajatuksista, unelmista. Ja kun tämä ei halua sellaista antaa, syntyy kissa-hiiri -leikki, jossa media on kuitenkin aina vahvempi.
Jään mielenkiinnolla odottamaan raportteja Villen uudesta elämästä Thaimassa, vaimon taipumista median toiveiden edessä, kuvia lapsesta ja bloggaamista, Facebook-ryhmän perustamista ja lopulta sitä, kun Ville löytää uuden vaimon, saa vielä kolmannenkin lapsen ja antaa haastattelun ”tuntui pahalta, kun julkisuus ei enää ollutkaan kiinnostunut minusta”.

Dösäfirman brändinhallintaa

Aamuruuhkassa vastaan ajoi bussi, jonka ”numerokyltissä” luki isoilla kirjaimilla KIVISTÖN DÖSÄ. Arvelin sen olevan matkalla Kivistöön ja stadilaisen kuskin olleen aamulla huumorituulella. Mutta, ei, kyseessä olikin paremman luokan tilausajobussi. Sen kyljessä luki Kivistö.

Kovin montaa tilausajobussifirmaa en nimeltä muista, ja joudun niitä kuitenkin työkseni aina silloin tällöin tilaamaan asiakkaiden käyttöön. Kivistö jäi kerralla mieleen.

Tämä on mitä parhainta brändinhallintaa. Onnittelut!

Yrityksen kulttuuri vetoaa kaltaisiinsa ihmisiin

Taitomyllyn yrityskulttuurin ydin on reilussa meiningissä ja 3K:n säännössä Kehu, kiitä, kannusta. Tuon säännön kehitin jo työskennellessäni nuorena asiakaspalvelussa yrityksessä, jossa esimies totesi meille säännöllisesti ”teitä saa aina kadulta lisää”. Sisuunnuin, ja aloin kehua, kiittää ja kannustaa työkavereita aina kun siihen oli aihetta. Sain valtavasti palautetta siitä, että kanssani oli kiva tehdä töitä.

Yrityksessäni olen saanut konkreettisesti huomata, miten vahva kilpailutekijä kulttuurimme on. Reilu meininki vetoaa rouheisiin suomalaisiin, jotka arvostavat sitä, että  asiat sanotaan suoraan, ollaan avoimia eikä olla aina samaa mieltä. Uskotaan siihen, että siten kehitytään ja saavutetaan parempia tuloksia. Ei olla jees-naisia ja -miehiä.

Kilpailu asiakkaista on kautta aikojen ollut yrittäjän arkea. Kilpailu parhaista työntekijöistä sen sijaan kovenee koko ajan. Uskon, että yrityskulttuuri vetoaa kaltaisiinsa ihmisiin, ovat he sitten potentiaalisia asiakkaita tai työntekijöitä. Aikana, jona kaikki tuntuvat hakevan ”hyviä tyyppejä”, pitäisi ensin katsoa peiliin ja todeta, millainen yrityskulttuuri tyypille on tarjolla. Ja hakea sitten pompöösiin yritykseen sinne sopiva pönöttäjä tai epävirallisen rentoon yritykseen suorapuheinen ja käytännönläheinen tekijä.

Työn ilo kumpuaa onnistumisista, joita saavutetaan silloin, kun ihminen saa loistaa omassa työssään. Ja työn ilolla puolestaan on suora yhteys yrityksen menestymiseen. Tavattoman yksinkertaista. Miksi sitä sitten tuntuu olevan niin vaikeaa toteuttaa? Useissa yrityksissä vallalla ovat pomottaminen, turhantärkeys, hajota ja hallitse -mentaliteetti, loputon kokoustaminen, kohtuuttomat vaatimukset, ”koirakouluun” paneminen ja esimiesten tuulispäisyys. Kuka tällaisessa kulttuurissa voi loistaa ja kokea työn iloa? Ei ihme, että ihmiset napisevat ja valittavat – ja aika usein puhuvat ääneen näistä kokemuksistaan baaritiskeillä, saunanlauteilla ja hiekkalaatikon reunalla. Niin se yrityksen työnantajakuva syntyy, ei hienoilla mainoksilla tai julkilausumilla.

Siksi olenkin tänään niin onnellinen siitä, että meiltä irtisanoutunut pitkäaikainen ja hyvin arvostettu työntekijä halusi palata takaisin työskenneltyään vain kaksi päivää kilpailijalla. Yrittäjän luomalle yrityskulttuurille tämä oli palkinto vailla vertaa.