Yleinen

Julkisuus on katala ja ihana kaveri

Myönnän, olen ennakkoluuloinen ihminen. Nyt hävettää. Luin nimittäin viime viikon Annasta Susan Ruususen haastattelun. Minäkin olen muodostanut negatiivisen käsityksen hänestä lukuisien lehtijuttujen perusteella. Ja totta, hän on tehnyt suuria virheitä. Mutta uusinta haastattelua lukiessani jouduin pohtimaan sitä, miten julkisuus vie mennessään ja kuinka kokematon ihminen voi julkisuuden loitsuja kuullessaan päätyä tekemään tyhmyyksiä, vaikka ei muuten tyhmästi käyttäytyisikään.

Kiitos ystävälleni Janille siitä, että hän kehoitti lukemaan tuon jutun. Teki hyvää joutua katsomaan itseään peiliin ja huomata, että en sittenkään ole niin hyvä toisinajattelija kuin haluaisin olla. Haluaisin osata kyseenalaistaa yleisiä totuuksia ja kuluttaa median sisältöjä kriittisesti. Mutta ei, olen sittenkin vain ihminen, joka menee massan mukana, kauhistelee julkkisten toilailuja ja vieläpä puhuu niistä kahvihetkien ratoksi työkavereiden kanssa. Ja kaikki tuo taas vahvistaa käsityksiä, jotka eivät ehkä olekaan totta.

Julkisuuden tarinat ovat aikuisten satuja, tai oikeastaan jatkokertomuksia, joilla viihdytämme itseämme. Entä jos yhtään julkkissekoilua, prinssikandin pettämistarinaa, kyläkauppiaan laihdutusstooria tai ministerin uutta tyttöystävää ei enää olisi? Mistä viihdemediat sitten kertoisivat meille, jotka janoamme yhä uusia tarinoita?

Jatkokertomus Susan Ruususesta on nyt edennyt vaiheeseen, jossa minäkin joudun pohtimaan käsityksiäni hänestä uudelleen. Olen iloinen siitä, että Anna teki ja Ruusunen antoi tuon haastattelun. Yhä nopeammaksi ja rajummaksi muuttuva viihdejulkisuus pyöräyttää tarinoita alun ihailusta lopun nolaamiseen kiihtyvällä vauhdilla. Miten tämä Ruususen tarina tästä eteenpäin jatkuu? Annassa kerrottiin uuden miesystävän nimi – jälleen uusi virhekö – vai vain taitava liike Ruususen puolelta? En osaa sanoa. Toivottavasti tämä oli tämän tarinan viimeinen osa.

Soisin tuon katalan ja ihanan kaverin, julkisuuden, saavan jokaisessa kodissa oman paikkansa kasvatuksessa. Toivoisin, että jokaiselta julkisuuteen hinkuavalta nuorelta kysyttäisiin ”haluatko muiden lasten vanhempien tuntevan sinut juuri sinä Big Brotherin LirkkuMirkkuna, kun haet lapsiasi kymmenen vuoden kuluttua päiväkodista?” Ja tajuan itsekin olevan toiveajattelua, että nuori kykenisi katsomaan asioita niin kauas eteenpäin. Mutta ehkä jotain uppoaa ajatuksiin, tai ainakin herättää kotona keskustelua julkisuuden houkutuksista ja vaikutuksista myöhempään elämään.

Viihdeteollisuuden kuluttajana en tietenkään halua, että tarinat julkkiksista loppuvat kokonaan. Mutta jatkossa lupaan pysähtyä aina, kun saan itseni kiinni tunteesta ”olen parempi ihminen kuin tuo tyhmiä touhuava julkkis!”. Sillä voihan olla, että tarinalla on toinenkin puoli. Minä en vaan ole sitä vielä kuullut.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *