Muutos

Milloin koulu suostuu muuttumaan?

Pulpetti ei muutu. Muuttuisiko koulu?

Pakkasin aamulla repun yläasteen koulupäivää varten. Sijaistin lastani, joka oli saanut tätä päivää vastaan viettää yhden ylimääräisen vapaapäivän syysloman yhteydessä. Koululla oli tänään ”Open House” -tapahtuma. Kutsussa tosin lukee päivän nimen alla lihavoiduilla kirjaimilla, että joko oppilas tai hänen vanhempansa osallistuu opetukseen tänä päivänä. Eli ei vapaaehtoinen, mutta open kuitenkin.

Tarkoitus on hyvä: näyttää vanhemmille, millaista arkea lapsi elää. Olen iloinen tästä mahdollisuudesta. Opettajat ovat lapseni koulussa osaavia, työstään innostuneita ja kaikin puolin hyviä. Olen kiitollinen heistä jokaisesta. Olen kiitollinen myös koulustaan ylpeästä rehtorista, joka markkinoi koulua alakoulun oppilaiden vanhemmille kertomalla, että tässä koulussa ollaan Pisa-tuloksissa maailman kakkosia monessa aineessa. Heti sen yhden shanghailaisen koulun jälkeen.

Tiedän tökkääväni pahuksen isolla kepillä muurahaispesään, kun kirjoitan koulusta. Sillä suomalaiselle koulu on yksi suurimmista ylpeydenaiheista. ”Ilmainen” opetus. Sivistysvaltion mittari. Maailman paras. Siitä tullaan oppimaan lisää ulkomailta asti.

Kuulostaa aika paljon Nokialta. Just sayin’.

Tämän päivän – ja vuosikymmenten takaistenkin –  koululaisen todellisuutta: riveihin astellut puiset pöydät ja tuolit, joiden välissä istutaan jopa kahdeksan oppitunnin ajan päivittäin. Tolkuttoman kilomäärän sisältävän tietomäärän kuljettamista repussa päivittäin edes takaisin kodin ja koulun välillä. Tekstin kopioimista taululta vihkoon tietynlaiset kriteerit täyttävällä käsialalla. Yhdensuuntaisen puheen kuuntelemista tuntikausien ajan samassa tilassa lähes tai yli 30 muun kanssa. Hiljaisuus- ja liikkumattomuusvaatimusten ajoittain tuskaista täyttämistä. Jatkuvan, syyllistävän puheen kuuntelemista mm. näin: ”olette koulun levottomin luokka”, ”olette aivan toivottomia”… Läksyjen tekemistä kotona koulupäivän jälkeen. Kokeisiin valmistautumista kirjoista lukemalla. Luovuuden harjoittamista muutamalla erityistunnilla viikoittain. Muulloin luovuus häiritsee järjestelmää. Ja kyseenalaistaminen kuitataan sanoilla ”älä ole näsäviisas”. Suomalaisten ylpeydenaihe opettaa yhden asian ylitse muiden: ole hiljaa ja ota vastaan.

Vaihtaisitko oman todellisuutesi tähän? Sinun tarvitsemasi tieto kulkee mobiilisti mukana taskussasi. Työpisteesi on suunniteltu hyvän työergonomian kriteerien mukaisesti. Palavereissa vaihdat vilkkaasti ajatuksia muiden kanssa ja luot uutta. Joku alustaa kertomalla analyysien tuloksia tai faktoja, sitten mietit miten tuota voi parhaiten soveltaa. Kyseenalaistamista ja keskustelua arvostetaan.

Maailman teknologinen muutos on rysäyttänyt vanhoja malleja alas hirvittävällä voimalla. Ensin pakon edessä muuttui viihdeteollisuus, sitten media, nyt kauppa. Kirkko elää parhaillaan oman kriisinsä keskellä. Ennustan, että suomalainen koulu on seuraava tällä muutoksen kohdanneiden instituutioiden listalla. Sitten kun ristiriita ympäröivän yhteiskunnan ja koulun seinien sisällä vallitsevan totuuden välillä kasvaa liian suureksi. Sitten kun koulu herää ymmärtämään, että nyky-yhteiskunnassa menestykseen vaaditaan täydellisen yhtälönratkaisun ja interpoloinnin sijaan kyseenalaistamista, keskustelua ja luovuutta.

Harras toiveeni on jo vuosien ajan peruskoulua seuratessani ollut, että jossain tapahtuisi muutos jo ennen kuin sen on pakko tapahtua. Siksi fanitan lippuja heiluttaen turkulaista opettajaa Maarit Korhosta, joka teki omassa luokassaan vallankumouksen. Hän uskalsi kritisoida järjestelmää ja paljastaa keisarin tepastelevan kansan edessä ilman rihman kiertämää. Loppu on historiaa: lasten oppimistulokset ja työrauha paranivat merkittävästi.

Englantilaisen sir Ken Robinsonin puheen teemalla koulu tappaa luovuuden on TEDin sivuilta katsonut jo yli 30 miljoonaa ihmistä. Maarit Korhosen samaa aihepiiriä käsittelevän YouTubesta hieman yli kolme tuhatta. Suosittelen katsomaan ne molemmat. Ja lähettämään sitten suuret määrät myötätuntoa kaikille niille, jotka joutuvat päivittäin kävelemään koulun ovesta sisään. Onneksi minun seuraava koulupäiväni on vasta kahden vuoden kuluttua.

 

ps. Tätä kirjoitusta aloittaessani harkitsin kirjoittavani otsikoksi ”Vihaan koulua”. Kirjoittaminen lievensi yläasteikäisen tunteisiin vaipunutta oloani. Kiitos rakas äidinkielenope 30 vuoden takaa, Ressun lukion Pirkko Kuha, että kannustit, kehuit ja kiitit niin yksityisesti kuin julkisesti. En mä sitä Kalevalaa ole vieläkään lukenut. Enkä Rikosta ja rangaistusta. Mutta kirjoittamalla, puhumalla ja esiintymällä olen vuosien ajan elättänyt itseni ja tarjonnut töitä myös lukuisille muille ihmisille. Ilman sinua en olisi ymmärtänyt vahvuuksiani.

21 thoughts on “Milloin koulu suostuu muuttumaan?

  1. Pidän kovasti Ken Robinsonin videosta. Sen sijaan en allekirjoita Maarit Korhosen ”vallankumousta”. Uskon siihen, mitä hän tekee, mutta en tapaan, jolla hän tuo asian esiin. Opettaja työskentelee omana persoonanaan, pistäen peliin usein oman identiteettinsä. Me olemme erilaisia työssämme ja toimimme eri tavoin. Olen onnellisessa asemassa, sillä kumpikin oma työpaikkani on ollut koulu, jossa erilaiseen oppimiseen, erilaisiin työtapoihin ja uuden kokeilemiseen on kannustettu ja aktiivisesti ohjattu. Meillä on valtavasti parannettavaa peruskoulujärjestelmässä, mutta se ei tapahdu yksittäisen opettajan hokkuspokkustempuilla, vaikka ne olisivat kuinka tehokkaita hänen ryhmälleen. Sen sijaan muutoksen pitäisi tapahtua koko opiskelukulttuurin työtavoissa, OAJ:n konservatiivisuudessa, suomalaisten asenteessa muutokseen ja tulevaisuuteen verrattuna nostalgianpalvontaan. Meidän pitäisi rohkeasti heittää romukoppaan koko tämä luokkakohtaisuuteen ja vertailevaan arviointiin tukehtuva peruskoulu ja olla maailmalla se ensimmäinen maa, joka vie koulutuksen nykymaailman tasolle. Silkkaa utopiaahan tämä on, mutta nyt me toistamme yhä edelleen silmät ristissä palvoen PISA, PISA, PISA…

    Ja siitä työrauhasta, jota Korhonen niin kovin rakastaa. Miksi hemmetissä me tarvitsemme työrauhaa? Omassa luokassani meteli on usein melkoinen. Jos oppilas haluaa tehdä hiljaisuudessa töitä, pyritään siihen osoittamaan sopiva paikka. Jos taas haluaa pitää takapuolensa penkissä, onnistuu sekin. Useimmin kuitenkin ihan vaan liikahtaminen, jutteleminen, ajatusten jakaminen tai siirtyminen tuolilta lattialle tuo jo paljon lisää mielekkyyttä ja intoa oppimiseen. Rauhalla ei tarvitse sen kanssa olla mitään tekemistä. Jos joutuisin itse työskentelemään työpaikassa, jossa pitää olla työrauha, heittäisin näppäimistöni ensimmäisen iltapäivän aikana naapurikubiikista läpi ja kävelisin sen jälkeen lähimpään ostoskeskukseen huudattamaan rumpuja, vaikken osaa soittaa niitä pätkääkään.

    • Loistava kommentti, Timo!
      KIITOS!

      Toisen lapseni opettaja on ymmärtänyt keskittymisvaikeudet hälinän keskellä ja antanut luvan kuunnella musiikkia tehtäviä suorittaessa.

      Olen tasan samaa mieltä kanssasi siitä, että me palvomme vanhoja tapoja, emmekä halua muuttaa niitä. Tämä sama asia puhuttaa yritysmaailmassa erittäin paljon. Muutos on kiva asia niin kauan kuin se ei koske omaa arkea ja omien rutiinien uudistamista.

      Facebookin puolella jutustelimme jonkin verran juuri PISAn palvonnasta ja siitä, miten se estää koulua uudistumasta. Vähän kuin yritysmaailmassa: no, meillähän menee ihan kivasti – ei tuollainen iPhone koskaan voi ketään kiinnostaa… ai mikä Android? Ehei, se ei ole mitenkään vakavasti otettava asia…

      Eräs 2000-luvulla koulunsa käynyt ystäväperheen tytär totesi, että olisi jo aika asettaa opettajat arvioinnin kohteeksi. Ja tarjota oppilaille tasoryhmiä, sillä mikään ei ole niin turhauttavaa kuin istua oppitunnilla ja osata kaikki / ei ymmärtää juuri mitään opetuksesta. Täysin samaa mieltä.

      Olen todella iloinen, että sain teiltä nämä kommentit. Somen paras puoli on keskustelu eri näkökulmia ja osaamisalueita edustavien ihmisten kesken.

      Kaikkea hyvää teille kaikille!
      Susanna

  2. Koulu ei muutu, jos ihmiset eivät muutu. Muutos ei ole kiinni vain opettajista, yksittäisiä Maarit Korhosia toki löytyy, mutta jos koulutuksen järjestäjät ja rahoittajat elävät menneisyydessä, ei muutos ole mahdollista.

    Myös juuri vanhemmat saattavat olla niitä, jotka vaativat perinteiden kunnioittamista, asioita ei saa muuttaa.

    Puhumalla koulusta ja sen muutoksesta rajaamme koulun omaksi linnakkeekseen, ”olioksi”, jolla on itsenäinen elämä. Oppiminen on meidän kaikkien oikeus, se ei ole rajattu seiniin, rakenteisiin tai opettajiin.

    Keskustelua tarvitaan, jotta muutos saadaan liikkeelle. Iso tekijä on opettajien koulutus, jossa tarvitaan todellista vallankumousta. Vanhasta putkesta tuotetut opettajat jatkavat vanhaa kulttuuria.

    Suurille muutoksille tarvitaan aikaa ja tilaa. Työn kuormittamat ihmiset eivät innovoi vaan yrittävät selvitä rutiinien avulla päivästä toiseen. TEDit, tiimiakatemiat ja muut innovaatiot tunnetaan, mutta nekin voivat ahdistaa, jos tiedostamisesta huolimatta aikaa muutokselle ei ole.

    Muutos ei tule käskyttämällä vaan motivoimalla ja palkitsemalla. Siksi opettajien tai koulun syyllistäminen tai menneisyyden virheiden märehtiminen ei ole muutoksen moottori. Paras palkinto opettajalle on motivoitunut oppija, joka innostuu oppimaan. Siksi on tärkeintä puhua siitä, miten synnytämme palon niin oppijassa kuin opettajassa.

    • Hieno kommentti, Pirkko. Kiitos!

      Olen monessa asiassa kanssasi ihan samaa mieltä. Oman kokemukseni mukaan suurin ristiriita syntyy juuri noiden vanhojen asenteiden – yllättävän nuortenkin opettajien – ja kotona opetettavan argumentointitaidon välillä. Yhden opettajan mielestä lapsi on näsäviisas, toinen kehuu hänen kykyään kyetä esittämään useita eri näkökulmia ja perustelemaan ne.

      Pakon edessä muutkin instituutiot ovat muuttuneet. Silloin on kuitenkin liian myöhäistä, ja päätöksiä joudutaan tekemään paniikkitunnelmassa. Ihan sama pätee niin terveydenhuollossa, koulussa kuin yrityksissäkin. Sääliksi käy niin oppilaat kuin opettajat, joiden ajasta suuri osa menee kännykän käytöstä vääntämiseen ja erilaisten keinojen keksimiseen sen käyttämiseksi / käytön estämiseksi. Nykyaikana.

      Hyvän kierre on vahva. Yhtä vahva on pahan kierre. Itse kävin koulua vuodet 3-9 kuullen ainakin viikoittain opettajilta, että ”olette koulun vaikein luokka”. Se ei voinut olla vaikuttamatta lapsen käsitykseen itsestään. Kyllä, kyllä me olimmekin levottomia. Ja hirvittävän kekseliäitä. Mutta miksi olisimme olleet mitään muuta? Meitä inhottiin avoimesti. Nyt sama toistuu lasteni luokilla. Onneksi monet lapset kykenevät murtautumaan ulos tästä inhottuna olemisen kierteestä ja menestymään elämässään myöhemmin. Monet kuitenkin jäävät siihen käsitykseen, että he ovat huonoja ja heidän tapansa olla olemassa on väärä. Ehkä tämä on juuri se syy, miksi Maarit Korhosen ja Ken Robinsonin ajatukset ovat osuneet itseeni niin syvälle.

      Omassa ystäväpiirissäni on satoja yrittäjiä. Kovin monet heistä ovat kärsineet koulussa, mutta koulusta päästyään puhjenneet kukkaan. Harva heistä on ollut ns. kympin tyttö. Aika moni enemmänkin sellainen ”tuosta ei mitään tule” kutosen poika. Suomen onneksi jokin heidät on saanut sisuuntumaan ja uskomaan itseensä. Minun onnekseni lukiossa kohdalleni osui äidinkielen opettaja, joka kannusti ja kehui, suorastaan yllytti kirjoittamaan enemmän ja oppimaan uutta. Yksi aikuinen voi muuttaa lapsen elämässä kovin paljon. Ja se on paljon vaadittu opettajalta. Jolta vaaditaan niin kovin paljon muutenkin.

      Jatketaan keskustelua!
      Susanna

    • Allekirjoitan Pirkon kommentin, mutta lisäisin vielä konservatiivisten, muutosvastarintaisten joukkoon oppilaat. Lapsiraukathan menevät täysin sekaisin, jos oppimistehtävää tehdessä saakin vaikkapa puhua kaverin kanssa, saati, että saisi istua vaikka lattialla tai isolla tyynyllä. Sehän tarkoittaa heti heidän mielestään sitä, että ”nyt saa relata täysin, toi ope ei välitä mitä täällä tekee, täällähän saa elää kuin pellossa”. Silloin kaivetaan kännykät esiin ja aletaan turista viikonlopusta ja esitellä kavereille Instagram-kuvia. Kunnon opiskelu hoidetaan/ Oppiminen tapahtuu heidän mielestään valitettavasti vain silloin, kun ope räksyttää kaikki istumaan hiljaa niihin ikivanhoihin riviin aseteltuihin pulpetteihin ja alkaa paasata.
      Tähän näen tosin syyksi alakoulujen tiukan luokkahuonekulttuurin, ja ne konservatiiviset vanhemmat, jotka ovat lapset kasvattaneet jäykkään käsitykseen koulusta. Sitä on vaikeaa enää yläkoulussa muuttaa, etenkin kun nuoret siinä vaiheessa kokeilevat muutenkin rajojaan todella rajustikin ja ottavat vapautta aina tilaisuuden nähdessään. Uudenlainen koulukulttuurihan, jota tässä ajetaan takaa ja jota itsekin haluaisin olla toteuttamassa vaativat oppilaalta paljon motivaatiota ja itseohjautuvuutta, joita kuitenkin etenkin teineiltä monesti vielä puuttuu – etenkin niiltä, jotka sitä opetusta kipeimmin tarvitsevat. Ja jotka itseasiassa harvemmin ohjautuvat Paloheimon kuvaileman kaltaiseen työelämään, vaan suurimmaksi osaksi sellaisiin töihin, joissa sitten eletään kuin vanhanaikaisessa koulussa pomon tiukan valvovan silmän alla yksinkertaisia ja yksitoikkoisia työtehtäviä suorittaen.

  3. Terveisiä Susannalle
    Kyllä se koulu on jo muuttumassa ja muuttunut. Meidän koulussa monissa luokisssa on oppilailla istuinvaihtoehtona mm jumppapallot, lattialla tyynyt tai seisomapaikat. Luokanovien karmeissa leuvanvetotangot ja luokissa tasapainolaudat jne. Padit on ahkerassa käytössä jne jne. Kannattaa tutustua useampiin kouluihin ja luokkiin, ettei tule sellaista kuvaa, että kaikissa kouluissa toimitaan niin kuin juuri mihin te olitte tutustumassa. Tiedän, että monissa muissa kouluissa toimitaan näin ja ollaan jo vieläkin pidemmällä kuin me.Ystävällisin terveisin Päivi Kilpeläinen, Könönpellon prokoulu

    • Kiitos, Päivi!

      Rohkaisevaa kuulla, että teillä asiat ovat jo paremmin! Olen todella iloinen, että jaoit tämän kommentin. On tärkeää keskustella koulun arjesta, sillä se on yksi niistä harvoista asioista, joka vielä yhdistää meitä.

      Kaikkea hyvää sinne Varkauteen!

      Susanna

      ps. omat lapseni muuttuvat kateudesta vihreiksi sinun kertomuksesi kuullessaan…

    • Hienoa, että edes joissain kouluissa on jotain tekemistäkin. Itse olen nyt lukioikäinen tyttö, ja kommenttini saattaa olla ’lapsen kannalta kerrottu’ ja liian hyökkäävä, mutta: esim. Salossa asiat eivät ole näin hyvin. Salo on syvällä suossa tuon talouden kanssa, ja koulu tosiaankin vastaa kuvausta ’puinen pulpetti- ja tuolirivistö.’ Ei Padeja, ei jumppapalloja – mutta oma läppäri täytyy koulussa olla. Kannettavan täytyy lisäksi täyttää tietyt kriteerit. Jo lukiokirjoihin menee liki viisisataa / jakso, ja sitten on pakko vielä ostaa monen sadan tietokone, joka ei ihan vanha saa ollakaan – esimerkiksi oma läppärini, joka on pari vuotta vanha, ei täytä vaadittavia kriteereitä – alkaa ’ilmainen koulutus’ kuulostaa aika sarkastiselta. Nelilapsisessa, huonosti tienaavassa perheessä kun pari tonnia vuodessa / lapsi on aikast iso raha.
      Koulumatkat ovatkin sitten oma asiansa. Lukio ei pysty keskustelemaan kaupungin bussilinjan kanssa edes sen vertaa, että koulupäivän loppumisajat ja bussien lähtöajat saataisiin toimimaan keskenään. Itse asun puolen tunnin matkan päästä lukiolta, mutta kiitos bussivuorojen matkaan menee liki kolme tuntia päivässä – ellei ylikin. Se on aika pitkä aika, lähteä aamulla kotoa puoli seitsemän ollaksesi kahdeksalta koulussa, ja palata kotiin joskus viiden aikoihin – vain siksi, että joudut odottamaan kaupungilla liki tunnin, bussit kun lähtevät 15:20 ja 16:20 koulun loppuessa 15:30.
      Palaten koulukirjoihin, se on yksi kaupungin rahastuskeinoista. MAOL-taulukoista pitää olla uusin painos käytössä. Itse saisin kaksi vuotta vanhan kirjan isoveljeltäni, mutta joudun nyt ostamaan uuden. En usko, että matematiikan lait muuttuvat mihinkään parissa vuodessa.
      Ja sitten, kun saadaan lahjoitus jostain, se käytetään luokan jakamiseen: Kaksi opettajaa ja luokkaa, jotta kaikki saisivat yksilöllisempää opetusta. No, ei siinä mitään, mutta luokalla, jossa on aika tasaista ’laatua’ oppilaita, ei tuo auta lainkaan… Säästäisivät senkin rahan remonttiin/kirjoihin/laitteisiin tai vaikka niihin jumppapalloihin.

  4. Kovaa analyysiä kouluinstituutiostamme. Massatuotantoahan me teemme tiedonjaossa. Yhteiskunnalls ei ole varaa tehdä yksilöllistä työtä vaikka eriytetään ja inklusoidaan. Ehkäpä kaikkien ei tarvitsisi oppia kaikkea samassa ajassa? Kova euro on konsulttimme. Toisaalta väitän että oppilasta kuunnellaan, kannustetaan ja arvostetaan eri tavalla kuin ennen. Kirjoittajakin on saanut siilattua omalta kouluajaltaan tärkeitä taitoja. Se mahdollisuus nykykoululla on antaa.

  5. Aika paljon nykyisessä koulumaailmassa jää sinne yksittäisen opettajan vastuulle yrittää mukailla tulevaisuudessa tarvittavia taitoja. Ja mikä on sopivin ajankohta näiden taitojen jalostamiselle? Kuinka paljon jättää oma motivaation, tulevien opiskelujen ja työelämässä tapahtuvan oppimisen varaan? Ei yhtään yksiselitteistä. Minun on helppo besserwisseröidä ekaluokkalaisen vanhempana, jolle riittäisi, että kunhan lapsi oppii lukemaan ja laskemaan ja on turvallinen olo koulussa – pingottaa ehtii sitten myöhemminkin!

    Tuohon työrauhaan on pakko tarttua. Ei kai muualla kuin koulumaailmassa (ja ehkä talousosastojen käytävillä?) tarkoiteta työrauhalla sellaista hiiskumatonta hiljaisuutta, paikallaan istumista, auktoriteetin kyseenalaistamatonta tottelemista ja ulospäinsuuntautuneisuuden näyttämistä vain soveltuvissa hetkissä? Omassa duunissani olen yrittänyt kuvata työrauhaa siten, että jokainen tietää mitä häneltä odotetaan ja sen jälkeen annetaan reilu mahdollisuus toteuttaa sitä. Työrauhaa taasen syövät toteutusta keskeyttävät tai ristiriitaiset tilanteet. Niitä voivat olla turha mailitulva, eri osastojen eri maaliin tavoitteet, tehottomat palaverikäytännöt, ovella notkuva työkaveri, epämääräinen strategia, ajankäytön huono hallinta – you name it. Työrauha siis lienee enemmän jonkin sortin henkinen tila kuin varsinainen hiljaisuus? Sellainen hetki, jossa on helppo työskennellä kohti tavoitetta ja älynystyrät saa rokata rauhassa!

  6. Eikö uskonnonopetusta voitaisi muuttaa suomessa uskontotietoudeksi, jota opetettaisiin kaikille samalla tunnilla huolimatta siitä, mihin uskontokuntaan kuuluu, tai kuuluuko mihinkään ja olisi pakollista. Siis myös muslimit ja jehovantodistajat joutuisivat osallistumaan yhdessä kristittyjen ja ateistien kanssa.

  7. Tulevana luokanopettajana pohdiskelen tässä kommenttia tasoryhmistä. Jos oppilaat jaetaan ryhmiin taitotasojen mukaisesti, niin mitä tehdään sitten, kun huomataan, että osa ”taitavista” oppilaista on yliherkkiä melulle, kun taas toisille haluttaisiin tarjota mahdollisuus puuhata ja keskustella toverin kanssa töitä tehdessä. Pitäisikö ryhmät jakaa edelleen ”hiljaisiin taitaviin” ja niihin, jotka oppivat paremmin ryhmässä tekemällä ja vaeltelemalla ympäri luokkaa? Ja miten keskustelu tasoryhmistä käy yhteen inkluusion aatteen kanssa, missä aivan kaikki eri tavoin oppivat halutaan integroida samaan luokkaan. Inkluusiohan on aika in tämän päivän koulumaailmassa.

    Olen kirjoittajan kanssa aivan samoilla linjoilla siitä, miten koulun ja opetuksen tulisi kehittyä kankeasta ”pulpettirivimallista”, mutta jo jonkin verran opettaneena pohdin vain, miten nämä asiat voi toteuttaa käytännössä, kun luokassa on parikymmentä lasta, joista jokainen oppii eri tavalla ja opetussuunnitelmassa määriteltyä opetussisältöä on aivan valtavasti. Miten siinä älyttömän kiireisessä kouluarjessa opettajana voin mahdollistaa jokaiselle oppilaalle ideaalin tavan oppia? Oppitunnilla on niin monta eri muuttujaa, että tämä vaikuttaa melkeinpä mission impossiblelta..

  8. Kiitos hyväst kirjoituksesta Susanna!

    Itse olemme avoimessa Parantajat Digitaalisten Innovaatioiden Kehittäjät yhteisössä Facebookissa ideoineet mm. mobiilisovellusta, jonka avulla kiusaustapausta sivusta seuraajat voisivat huomaamattomasti hälyttää välituntivalvojaa/tukiopilaita puuttumaan tilanteeseen nopeasti.

    http://www.itewiki.fi/blog/2014/10/parantajat-osa-3-koulukiusaamisen-raportointi-mobiilisovelluksella/

    Muut ideamme, josa digitaalisuudella ja uusilla toimintamalleilla voitaisiin helpottaa sekä vanhempien, että lapsen elämää ovat etävanhempainilta/vanhempainvartti idea:

    http://www.itewiki.fi/blog/2014/10/parantajat-osa-2-etavanhempainilta/

    ja miten voisimme parantaa viestintää ja tiedonvälitystä vanhempien, koulujen ja muiden lapsen kasvatukseen osallistuvien tahojen välillä varsinkin erityistä tukea tarvitsevan lapsen kohdalla:

    http://www.itewiki.fi/blog/2014/11/parantajat-osa-5-koulu-ja-erityislapsi-miten-digitalisointi-voisi-auttaa/

  9. Työrauha. Minulla on se luokassani ja aion kyllä pitää siitä jatkossakin kiinni. Se tarkoittaa sitä että olen opetusryhmäni kiistaton pomo ja turvallinen, vastuun ottava aikuinen. En ikipäivänä suostu kimittämään toimintaohjeita metelin sekaan. Oppitunti rytmittyy lyhyisiin opetus- tai ohjausjaksoihin ja pitempiin työskentelyjaksoihin, jolloin saa keskustella – ei huutaa – tai kuunnella musiikkia. Puhelinta käytetään tarvittaessa tiedonhakuun mutta ei persekuvien ottamiseen. Ihan innolla odotan uutta opsia, mahdollisuuksia ja varsinkin päättäjiltä rahaa tehdä asiat nykyajan malliin, koska kyllähän koulusysteemi on ihan luonnoton. Mutta siihen asti: näillä mennään. Olen semmoinen vanhan ajan ope.

  10. Kirjoituksessa on paljon asiaa, mutta siinä on erittäin vakava asenneongelma joka vie koko ajatukselta pohjan. Se kiteytyy tähän lauseeseen:

    ”Sitten kun koulu herää ymmärtämään, että nyky-yhteiskunnassa menestykseen vaaditaan täydellisen yhtälönratkaisun ja interpoloinnin sijaan kyseenalaistamista, keskustelua ja luovuutta.”

    Koko nyky-yhteiskunta toimii yhtälönratkaisun ja interpoloinnin varassa. Kehittynyt teknologia ja uuden luominen vaatii ikävää matematiikan osaamista. Matematiikan jonka osaajia tämä Suomalainen koulu tuottaa jatkuvasti vähemmän ja vähemmän. Matematiikka kun ei ole kivaa ja muodikasta. Koululaisten tehtävä ei voi olla oppia vain olemaan luova ja puhelias. Vaikka kännykässä on tietosanakirja perusasiat ja taidot on opittava niin sujuvasti, että ne löytyvät omasta päästä ja niitä osataan soveltaa. Kännykän tuottamaa tietoa pitää osata hyödyntää ja suodattaa. Näiden perusasioiden opettelu vaatii kovaa ja tylsää mekaanista harjoittelua. Matematiikkaa oppii vain laskemalla, kieliä vain pänttäämällä, tiedon hakua ja jäsentelyä lukemalla jne.

    Menemme ojasta allikkoon jos unohdamme nämä perusasiat. Jos haluamme mennä eteenpäin me kehitämme näiden perusasioiden opetusta ja tuomme mukaan sopivan määrän itsevarmuutta ja luovuutta, jotta sille matematiikalle löytyy käyttöä. Jos ei ymmärrä mihin matematiikkaa ja luonnontieteitä tarvitaan ihminen ei todellakaan ole luova!

    • Kiitos Harri hyvästä kommentistasi!

      Sen verran on tässä vaiheessa hyvä omaa taustaani avata, että olen toiminut kannattavaa yritystä pyörittävänä työnantaja-yrittäjänä yli 17 vuoden ajan. Vain viimeisellä tilikaudella yritykseni teki tappiota, ja siinä vaiheessa olin jo tehnyt päätöksen ja melkein kaupatkin sen myymisestä. Oma motivaationi loppui. Lukion lyhyellä matikalla ja siitä saadulla vitosella olen tähän asti elämässäni hyvin selvinnyt. Rakastan exceliä ja logiikkaa. Mutta derivointia, kääntäen verrannollisuutta, interpolointia ja mitä niitä muita olikaan en ole ikinä työelämäni aikana tarvinnut. Pointtini on, että peruskoulu (ja ehkä lukiokin?) opettaa liian laajalti kaikenlaista, kun tasoryhmät ja yleissivistyksen uudelleen määrittäminen voisivat tuottaa parempia tuloksia.

      En missään nimessä vähättele luonnontieteiden merkitystä. Toistelen jatkuvasti, että suomalainen insinööri vielä pelastaa maailman cleatech-keksinnöillään. Mutta me emme pärjää vanhoilla pelimerkeillä, joiden mukaan teollisuus ja tuotanto riittävät pitämään yhä globaalimmin toimivan kuluttajakunnan tyytyväisenä. Ja mehän olemme loppujen lopuksi kaikki kuluttajalla töissä, vai mitä?

      Susanna

    • Olen niin surullinen kun huomaan että matikkaa jostain syystä tuntuu moni lapsi inhoavan. Eikö löydy tapaa jolla saada innostus syntymään? matikka on hauskaa, silloinkin kun ei ole siinä hyvä sellaisella tavalla jolla koulu sen arvioi, juuri tämä jatkuva arviointi ehkä viekin ilon pois…

  11. Paljon puhetta, vähän asiaa… Katsopas Susanna hieman laajemmin ympärillesi. Eivät seinälevyt ja sementtisäkit edelleenkään liiku pädeillä. Ja mihin sitä paljon peräänhuudettua luovuutta tarvitaan, kun ruuvataan renkaita autojen alle? Niihin tarvitaan raakaa voimaa, kärsivällisyyttä ja joskus myös tottelevaisuutta.

    Kyllä peruskoulun tarkoitus on tarjota säällinen pohja ihan jokaiselle suomalaiselle. Ei ainoastaan niille luoville ja mediaseksikkäille aloille.

    Tässä saatetaan mennä helposti vikaan, mikäli koulussa oppilaiden mieliin iskostetaan tietty ”oikea” malli tulevaisuudesta ja työelämästä.

    Ehkä osa onnistuu ja pääsee kanniskelemaan pädejään ja kehuskelemaan menestyksellään blogeissa. Kuinka käy niiden jotka päätyvätkin perinteisiin ns. ”oikeisiin töihin”, kunnon ruumiilliseen työhön?

    Kuinka mielestäsi pitäisi esimerkiksi tulevien siivoojien luovuutta tukea? Kuinka iskostat heille halun tehdä töitä ja myöskin nauttia siitä?

  12. Aihe on hyvä ja ajankohtainen, kiitos siitä. Itse ehkäpä vaihtoehtokouluksi mielletyssä Steinerissa oman koulutaipaleeni käyneenä, voin todeta että luovuus ja tietynlainen vapaus on ehdottoman kasvattavaa ja kehittävää mutta vaatii myös oppilaalta vastuullista otetta koulunkäyntiin. Seikka, joka ei tule kaikille annettuna t. nimim:”kokemusta on”. Tämä taas vaatii opettajilta, ja vanhemmilta, paljon työtä.

    Mainitsemasi esimerkki työelämän palavereista joissa ”vaihdetaan vilkkaasti ajatuksia ja luodaan uutta” on toki innnostava, mutta miten sen saisi implementoitua koulumaailmaan, jossa realismia on se että keskustelun lomaan joku osallistuja saattaa heittää väliin että ”ope on dorka”, ampua kumilenksulla tms. toista takaraivoon, tai muuten vain häiriköidä tavalla joka harvemmin työelämässä tulee eteen. Joskus toki sielläkin. Yritän vain sanoa, että yksi yhteen nykytyöelämän hyveet eivät sellaisenaan koulumaailmaan istu, vaan koska kyseessä on vahvasti pedagogiaan nojaava laitos, onhan ”asiakkaina” lapset, tulisi lähtökohtien kuitenkin olla lapsen kehityksen kannalta keskeiset opit. Ts. lasta pitää ohjata vielä aika tavalla, ihan perusasioissakin jotta lopputulos, esim. mainitsemasi idearikas ajatustenvaihto ilman häiriötekijöitä onnistuu. Mitä myöhemmästä oppiasteesta on kysymys, niin sitä varmemmin se tietenkin on mahdollista ja ajatus tasoryhmistä jo varhain on mielestäni varteenotettava. Onneksi korkeakouluasteella, esim.ammattikorkeakouluissa, luovuus ja uusien ajatusten vaihto on elinehto koulussa ja myöhemmin työelämässä menestymiseksi. Pelkällä kirjaviisaudella kun ei reaalimaailmassa enää pitkälle pötkitä kuin ehkä harvassa paikassa.

    Olen ehdottoman samaa mieltä niistä puitteista missä opetus tapahtuu, todellakin rivit suorassa kahdeksan tuntia putkeen ei ole se millä oppi menee parhaiten perille ja tämä valitettava tapa jatkuu palaverien muodossa (päät vinossa tuntitolkulla powerpoint esitystä seuraten) aikuiselämässäkin.

  13. On hyvä, että koulun nykytilasta ja ongelmista keskustellaan, mutta on myös hyvä muistaa, että harvat asiat (koulumaailmassakaan) ovat mustavalkoisia.

    Opiskelen luokanopettajaksi, enkä allekirjoita väitettä opettajankoulutuksen vanhanaikaisuudesta. Tietenki aina löytyy kehitettävää ja viilattavaa, mutta väitän koulutuksen tarjoavan hyvät eväät opettajan erittäin ammattia varten.

    Tasoryhmillä on hyvät puolensa, mutta pitää muistaa myös se, niissä on varaana tulla itseään toteuttaviksi ennusteiksi, joissa huipuista tulee yhä parempia kun heikommat jäävät yhä vaan kauemmaksi taidoissa. Myöskin leimautumisen vaara valitettavasti tasoryhmissä on suuri.

    Itse koen, että nykyisessä peruskoulussa opetetaan keskustelu- ja ongelmanratkaisutaitoja, mutta perinteisiäkään oppiaineita ei voi mielestäni täysin hylätä. Esimerkiksi yhtälönratkaisua paitsi todella käytetään myös ”oikeassa elämässä”, sen avulla oppilaat myös oppivat niitä ongelmanratkaisutaitoja; samoin kaikilla muillakin oppisisällöillä on myös tällaisia sosiaalisia ja kognitiivisia tavoitteita.

    On totta että suomalaislasten kouluviihtyvyydelle on tehtävä jotain, mutta on myös hyvä muistaa, että myös aikuiset joutuvat elämässään joskus tekemään itselleen vähemmän mieluisia asioita. Koulu on paikka, jossa lapset tätäkin taitoa opettelevat. Ja tietenkin olisi hienoa, jos alakoulussa voisi kaiken opetussuunnitelmassa vaaditun opettaa sokraattisesti keskustelemalla, mutta todellisuus vaan on se, että joskus koululaisten kanssa pitää käyttää aikaa siihen, että opetellaan ihan elämän perusjuttuja: esimerkiksi miten sidotaan kengät nauhat ja miksi kaveria ei saa lyödä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *