Markkinointiväki epämukavuusalueella

”Oletko pitänyt osaamisesi ajan tasalla?” Kysymys, joka jokaisen markkinoinnin parissa työskentelevän olisi viimeistään nyt syytä kysyä itseltään.

Maailman digitaalinen muutos on vyörynyt levybisneksen ja kustannusyhtiöiden kautta kaupan arkeen. Ammattikunnat johtajista bändien kitaristeihin ovat jo saaneet kokea miltä tuntuu, kun maa järisee jalkojen alla. On ollut pakko oppia uutta ja keksiä oma bisnes uudelleen.

Kaltaiseni neli- ja viisikymppiset markkinointialan ihmiset ovat tehneet töitä niin lama- kuin nousukaudellakin. Moni meistä on tottunut kohderyhmäanalyysien tekemiseen ja median ostamiseen – ja myymiseen. Ollaan oltu fiilistelemässä tv-mainoksen kuvauksissa ja valittu sopivia hahmoja printtikampanjan kasvoiksi. Huolehdittu tuotetiedon oikeellisuudesta ja biletetty monissa alan kekkereissä.

Digitaalisuus on hiipinyt arkeen jo monen vuoden ajan. Ensin tuntui, että mainosbannereiden ostaminen ja Googlen AdWordsissä mainostaminen riittäisi. Mikäänhän ei siinä vaiheessa vielä muuttunut, sillä edelleen tilattiin mainoksia tekijöiltä ja maksettiin laskut. Opeteltiin tosin lukemaan klikkausten määriä ja kustannuksia.

Mutta entä nyt? Moni markkinointiosaaja ei vieläkään itse käytä uskottavasti sosiaalisen median kanavia, saati ymmärrä digitalisoitumisen koskettavan juuri markkinointia enemmän kuin monia muita liiketoiminnan osa-alueita. ATK on tuttu termi, mutta entä kun pitäisi ymmärtää ERPin ja CRMn yhdistämisen merkitys digiaspaa kehitettäessä sekä tietenkin tarjota erinomaista uu- ja ceeäksää omnichannel-henkisesti?

Ja vaikka tuota kieltä osaisitkin, niin ottaako mahdollinen uusi työnantaja todesta 49-vuotiasta markkinointiammattilaista, jolla ei ole omaa Instagram-tiliä, joka on tehnyt työnsä kahden yrityksen palveluksessa ja osaamiskarttaan kuuluvat lähinnä messujen organisointi ja lehti-ilmoitusten varaaminen ja maksaminen? Ei ota. Työnantaja valitsee mieluummin ihmisen, joka elää verkossa, ymmärtää niitä analytiikkarapsoja ja osaa niitä itsekin tehdä.

Tässä ammatissa kiinnostus maailman muutosta kohtaan on pakollista. Ei riitä, että tekee työnsä hyvin. Sillä se työ muuttui jo. Sinä et vaan huomannut sitä niitä messuja järjestäessäsi.

ps. Messujen järjestämisenkin parikymppiset keksivät uudelleen. Tsekkaa vaikka miten toimivat Nordic Business Forum, Slush ja Streat Helsinki.

Kahvitaukoja – ja kahvitaukoja

Tammikuussa 31 vuotta sitten sain tutustua työelämään Uudenmaan verovirastossa. Kahden viikon ajan matkustin aamulla koulun sijaan Itä-Pasilan betonibunkkereiden ytimeen oppiakseni mitä työnteko on. Opin tärkeän asian: kaksi kertaa päivässä vietetään viidentoista minuutin mittainen kahvitauko. Tasan kello kymmenen ja tasan kello neljätoista.

En muista tuosta tet-jaksosta mitään muuta. Hämärä muistikuva mapittamisen apuna toimineesta pahvisesta aakkostimesta minulla on. Mutta suurimpana mieleen jäi hämmennys kellon tarkkuudella vietetyistä kahvitauoista, joiden aikana istuttiin tympeillä keltaisilla kernisohvilla ja viritettiin keskusteluntynkää. Tunsin oloni ulkopuoliseksi. Sitä olinkin. Jatka lukemista ”Kahvitaukoja – ja kahvitaukoja”

Yrittäjyyden koulima

Olen miettinyt ammatillista kehittymistä ja osaamista viime viikkoina todella paljon. Koska työskentelin vuodet 1996 – 2013 yrittäjänä ja vuodesta 1998 työllistäjänä, olen ehtinyt oppia laajalti liiketoiminnan eri osa-alueita oman alkuperäisen ammattini, viestinnän, lisäksi. Olen elänyt epämukavuusalueella opetellessani asioita, jotka eivät ole kiinnostaneet pätkääkään, mutta joita on ollut pakko oppia. Paljon olen saanut oppia sellaistakin, mistä nautin suuresti.

Nyt kun työskentelen ammattijohtajana toisten omistamassa yrityksessä, huomaan osaavani paljon sellaista, mitä en ole aiemmin osannut arvostaa. Olen ilokseni huomannut taitojeni koituvan kaikkien eduksi.

Jos saisin valita, työnteko olisi pelkkää innostusta, uuden luomista ja iloa. Kaikilla olisi kivaa ja hyvä mieli. Jokainen ponnistelisi yhteisen päämäärän eteen täysillä, haluaisi koko ajan oppia uutta ja hoitaisi omat työnsä vastuullisesti ja siitä ylpeyttä tuntien.

Tulee kuitenkin hetkiä, jolloin kaikki ei mene noin. Jatka lukemista ”Yrittäjyyden koulima”

Miksei suomalainen (rakennusalan)yrittäjä osaa myydä?

Kävin tällä viikolla sähköpostikeskustelun pienen, taloyhtiöille asiantuntijapalveluita tuottavan yrityksen kanssa. Etsin apua asumiseen liittyviin teknisiin kysymyksiin. Lähetin verkkosivuilta löytyneeseen osoitteeseen sähköpostiviestin, jossa kysyin Olisitko halukas keskustelemaan tarjoamistanne palveluista kanssani puhelimitse tulevalla viikolla?”. Keskustelu eteni muutaman rivin verran tarkentavilla kysymyksillä ja vastauksilla. Parin päivän päästä sain uuden viestin: ” mihinkäs se soitto jäi?” Tässä vaiheessa alkoi jo naurattaa, mutta päätin katsoa kortit loppuun asti…

”Hei,
luulin pyytäneeni siinä ensimmäisessä viestissäni näin potentiaalisen asiakkaan näkökulmasta, että soittaisit minulle ja yrittäisit myydä palveluitanne. Tänään olin kyllä koko päivän varattu, joten en ole voinut vastata puheluihin.
Ystävällisesti, Susanna Paloheimo”

”markkinatilanne on sellainen, että pienet yhtiöt eivät löydä asiallista xxxxx eli ei ole tarvetta ainakaan meidän päällä soitella. Kyselyjä tulee pari per viikko ja vain mielnekiintoisiin tartutaan. Ei siis mitenkään pahalla
XX”

Ahaa. Tartuin välillä journalistisen median tarjoamiin talousuutisiin vain tarkistaakseni onko tilanne maailmantaloudessa jotenkin yllättäen yön aikana muuttunut. Aloin epäillä, että nousukausi on tietämättäni vallannut koko maailman. Ei ollut. Päätin jatkaa dialogia XX:n kanssa: Jatka lukemista ”Miksei suomalainen (rakennusalan)yrittäjä osaa myydä?”

Markkinointivetoisuus on kohta pakollinen valinta

”Kuluttaja on niin kovin vaikea tavoittaa nykyään.” ”Eiköhän tämä vouhkaaminen mene kohta ohi.” Näihin kahteen lauseeseen kiteytyy monen suomalaisen yrityksen ongelma: valitetaan kuluttajan ja/tai asiakkaan käyttäytymisen muutoksesta sen sijaan, että otettaisiin siitä kaikki hyöty irti.

Suomalaiset teollisuusyritykset ovat pitkään onnistuneet toimimaan laadukkaiden tuotteiden ja nerokkaan insinööriosaamisen varassa. Meillä on runsain mitoin prosessiosaamista. Teknologiaan investoidaan, jotta saadaan tehtaat toimimaan tehokkaammin. Samaan aikaan esimerkiksi Ruotsissa on uskottu asiakkaan tarpeiden kuuntelemiseen ja niiden varhaiseen vastaamiseen, keskitytty brändin rakentamiseen. Minulle sanaparista Ruotsi ja tehdas tulee mieleen ainoastaan Volvon tehdas 1970-luvulla. Sanat Ruotsi ja brändi taas… No, tiedätte mitä tarkoitan.

Onneksi Suomessakin jotkut yritykset kuuntelevat hiljaisia signaaleja ja vastaavat niihin. Eivät jää tuleen makaamaan kuluttajien muuttuvien tottumusten edessä. Yksinkertainen selitys tälle on, että tällaiset yritykset ovat markkinointi-, eivätkä tuotantovetoisia. Kuulkaas, kun valaisen yhden esimerkin kautta… Jatka lukemista ”Markkinointivetoisuus on kohta pakollinen valinta”

Milloin koulu suostuu muuttumaan?

Pakkasin aamulla repun yläasteen koulupäivää varten. Sijaistin lastani, joka oli saanut tätä päivää vastaan viettää yhden ylimääräisen vapaapäivän syysloman yhteydessä. Koululla oli tänään ”Open House” -tapahtuma. Kutsussa tosin lukee päivän nimen alla lihavoiduilla kirjaimilla, että joko oppilas tai hänen vanhempansa osallistuu opetukseen tänä päivänä. Eli ei vapaaehtoinen, mutta open kuitenkin.

Tarkoitus on hyvä: näyttää vanhemmille, millaista arkea lapsi elää. Olen iloinen tästä mahdollisuudesta. Opettajat ovat lapseni koulussa osaavia, työstään innostuneita ja kaikin puolin hyviä. Olen kiitollinen heistä jokaisesta. Olen kiitollinen myös koulustaan ylpeästä rehtorista, joka markkinoi koulua alakoulun oppilaiden vanhemmille kertomalla, että tässä koulussa ollaan Pisa-tuloksissa maailman kakkosia monessa aineessa. Heti sen yhden shanghailaisen koulun jälkeen.

Tiedän tökkääväni pahuksen isolla kepillä muurahaispesään, kun kirjoitan koulusta. Sillä suomalaiselle koulu on yksi suurimmista ylpeydenaiheista. ”Ilmainen” opetus. Sivistysvaltion mittari. Maailman paras. Siitä tullaan oppimaan lisää ulkomailta asti.

Kuulostaa aika paljon Nokialta. Just sayin’. Jatka lukemista ”Milloin koulu suostuu muuttumaan?”

Miten kasvattaa lapsesta Miki Kuusen kaltainen?

Tiedättehän vanhemmat, jotka heräävät sunnuntaisin viideltä viedäkseen lapsensa jääkiekkotreeneihin? Käyttävät perheen kesälomarahat maksaakseen lapsensa moottoriharrastuksen? Unelmoivat, että lapsesta tulisi isona maailmanluokan urheilijatähti. Minä unelmoin, että lapseni omaksuvat kasvaessaan Miki Kuusen asenteen.

Seurasin eilen illalla television ajankohtaisohjelmaa, jossa Miki Kuusi oli vieraana. Miki tunnetaan yrittäjäpiireissä – ja nykyisin jo laajemminkin suomalaisessa liike-elämässä – Slushin kantavana voimana. Helsingissä järjestettävä Slush puolestaan on Euroopan suurin kasvuyritystapahtuma, joka keräsi tänä vuonna 14 000 osallistujaa. Tapahtumassa oli edustettuna 200 miljardia riskirahastojen rahaa. Siis miljardia, ei miljoonaa. Suomen valtion vuosibudjetti on reilut 53 miljardia.

Miki on reilu parikymppinen Aalto-yliopiston opiskelija. Hän on siirtynyt urallaan eteenpäin ja perustanut yrityksen yhdessä ystäviensä kanssa. Eilen Ylen talouteen ja politiikkaan erikoistunut journalisti kysyi häneltä tyypillisen, Suomessa kasvuyrittäjille esitettävän kysymyksen: ”Onko sulla nyt onnistumispaineita? Mitä jos sä epäonnistut?”

– ”No, mä oon epäonnistunut elämässäni jo monta kertaa. Mitä mä oon oppinut, ni pitää kokeilla 50 juttuu, jotkut niistä toimii, jotkut ei toimi. Ja jollet sä kokeile, niin et sä tiedä.”

Minä en herää viikonloppuaamuisin viideltä viedäkseni lastani jäätreeneihin. Jos hän olisi kiekkoilusta kiinnostunut, heräisin kyllä. Mutta olen ihan samanlainen kuin muutkin vanhemmat: unelmoin, että lapseni pärjää maailmassa. Ja toivon ihan avoimesti, että lapsestani kasvaa Miki Kuusen kaltainen. Ihminen, joka ei pelkää epäonnistumista.

Kell´onni on, se onnen jakakoon

Media on julkaissut näin joulun alla runsaasti juttuja, joita lukiessani muistan miten hyvin asiat omassa elämässäni ovat. Media on myös uutisoinut runsaasti pelottavia ja huolta aiheuttavia uutisia, sillä sellaisessa maailmassa me elämme. En syytä mediaa.

Maailma on myös kaunis ja täynnä onnen hetkiä. Maailmassa – myös täällä Suomessa – tapahtuu päivittäin onnistumisia ja asioita, joista emme puhu. Meille on lapsesta asti opetettu, että onni tulee kätkeä, tai joku voi tulla kateelliseksi. Ja auta armias, jos niin käy. En ole itse ikinä uskonut onnen tai onnistumisten piilottamiseen. Olen meuhkannut, iloinnut, riemuinnut ja huutanut ääneen niin omia kuin ystävieni onnen hetkiä. Olen potkinut eteenpäin, halannut ja kannustanut. Ja olen itse saanut sellaisesta nauttia.

Sanotaan, että Piilaakso eroaa suomalaisesta yrityskulttuurista juuri siinä, että siellä kaikki kannustavat toisiaan. Hyvin menestyneet yrittäjät panevat rahan ja osaamisensa kiertoon. Tämä kaikki on totta myös täällä Suomessa. Jatka lukemista ”Kell´onni on, se onnen jakakoon”

Työkaverini on maailman (toiseksi) paras pölynimurikauppias

Mä pidin tilastoa käynneistäni. Tutkin tuloksia ja totesin, että ei mun kannata käydä päivällä myymässä. Mies palautti kuitenkin imurin illalla kotiin tullessaan. Aloin käydä alkuillasta: kerroin, että teen tutkimusta siivoamisesta ja olen valinnut heidät. No siellä mä sitten kartoitin siivouskäytäntöjä ja tamppasin mattoja. Musta tuli maailman paras lisälaitteiden myyjä. Se yksi perulainen voitti mut itse imurien myynissä.”

Verraton tarina, jonka sain vastikään kuulla kollegaltani Markku Lukkarilta, Eskimon markkinointi- ja myyntijohtajalta. Myyminen on hänelle intohimo. Sähköpostissa ja toimiston käytävillä kuuluu lähes päivittäin kovaan ääneen huudahdus JESS! Voittaminen, on sitten kyseessä asiakkaan luottamus tai kilpailijan päihittäminen, ajaa häntä eteenpäin. Ihan niin kuin ketä tahansa erinomaista myyjää.

Toinen armoitettu myyjä ja myyjien valmentaja, Celectus Oy:n toimitusjohtaja Mika Aittamäki, jakoi tällä viikolla minunkin tietooni uutisen, että Tallink on tilannut Meyer Turulta uuden laivan. Siis tilannut. Ei riemua valtavien myyntiponnistelujen tuloksesta, ei hehkuttelua myyntitaidoilla, ei kilpailijan voittamisen riemua. Vaan ilmoitus tilauksesta. Tulikohan se faksilla?

Myynnin arvostus on Suomessa vähitellen kasvamassa. On aikakin, sillä edelleen aika monessa yrityksessä keskitytään tilausprosessien ja -järjestelmien hiomiseen myyntitaitojen sijaan. Aktiivinen myyminen tuntuu monelle olevan epämiellyttävää, vähän niin kuin toisten palveleminenkin. Ikään kuin myyminen ja asiakaspalvelu olisivat jotenkin alempiarvoisten ihmisten hommaa. Hilpeä ajatus!

Monelle myyminen tarkoittaa edelleen omien tuotteiden tai palveluiden erinomaisuuksien luettelemista. Liian usein myyjä unohtaa kysyä pöydän yli mitä asiakas tarvitsee tai selvittää taustat ennen myyntikäyntiä. Surkeimmat tarinat kertovat myyjästä, joka tulee uuden asiakkaan luo ja kysyy ”mitä te oikein teette?”. Huh. Huh. Puuh.

Entäs sitten kun asiakas itse soittaa ostaakseen? Tilausta vastaanottava ihminen on vaisu, ei kysy eikä tarjoa lisää. Okei. Homma tuli hoidettua. Parhaassa tapauksessa jopa kuulumiset kysyttyä, mutta ei myytyä yhtään lisää. Harmi. Asiakas oli valmiiksi ostomoodissa. Enemmänkin olisi ehkä mennyt kaupaksi.

Parhaat hetket aiemmalla yrittäjän urallani olivat isojen kauppojen leimaamia. Kun olimme saavuttaneet asiakkaan luottamuksen, oppineet ymmärtämään tämän arkea, ratkomaan ongelmia ja päässeet tuottamaan asiakkaan bisnekselle lisäarvoa. Saaneet asiakkaan ymmärtämään saamansa hyödyn ja maksamaan siitä molempien kannalta reilun meiningin mukaisen korvauksen. Silloin firman käytävillä kuului kovaan ääneen ME TEHTIIN SE!

”Mä työskentelin myös tarjoilijana. Siihen aikaan tarjoilijoiden palkka muodostui omalla vastuulla olleiden pöytien myynnistä saadusta prosentista. No, käytännössä mä laitoin ne prosenttipalkat säästöön ja elin tipeillä, jotka tyytyväiset asiakkaat jättivät mulle.” Arvaatte ehkä kenen kertomaa? Maailman (toiseksi) parhaan pölynimurikauppiaan.

Asiakaskokemuksen takana on ihmisen kohtaamisen taito

Spläsh! Ketsuppi roiskuu tarjoilijan kämmin vuoksi kaikkialle, seinille ja lattialle. Ja minun upouudelle valkoiselle paidalleni. Vedän syvään henkeä. Olen pitkän päivän päätteeksi syömässä gastropubissa Lontoossa. Väsyttää ja pinna on todella kireällä. Tarjoilija keskittyy puhdistamaan toisen asiakkaan vaatteita. Odotan vuoroani… Ravintolan esimies saapuu vierelleni pahoittelemaan tilannetta. Hän kyykistyy puhumaan viereeni, jotta kuulisin kunnolla mitä hän sanoo. Hän antaa esimiehensä käyntikortin, johon kirjoittaa oman nimensä. Pyytää tuomaan pesulalaskun heille. Ja jos hän ei itse olisi paikalla, kaikki ravintolassa tietäisivät kyllä, että lasku pitää maksaa minulle. Pahoittelut jatkuvat, kunnes jo itsekin totean ääneen, että tällaista tapahtuu, sehän oli vahinko.

Asiakaskokemuksen kehittämisestä puhuvat nyt kaikki. Altistin itseni tietoisesti viime viikolla kymmenille kohtaamisille eri brändien kanssa – niitä edustavien ihmisten kautta. Tarkkailin, tutkin, analysoin. Ja päädyin jokaisen kokemuksen kohdalla yksinkertaiseen totuuteen: it’s all in the details. Kaikki riippuu yksityiskohdista.

Kun maksan Harvey Nichols -tavaratalon viidennen kerroksen herkkumyymälässä ostoksiani, kassan työtä uudelle työntekijälle opettava esimies mutisee hampaidensa välistä harjoittelijalle ”Enjoy your day!” Ja kun harjoittelija ojentaa ostokseni minulle, hän toteaa aurinkoisesti hymyillen ”Enjoy your day! And happy christmas!” Bonus! Esimies myhäilee tyytyväisenä.

Kun siirryn samaan tavaratalon kahvilaan, hovimestari ohjaa minut pöytään, mutta huomaakin sen tuolilla olevat, viereisessä pöydässä istuvan naisen takin ja laukun. Mitään sanomatta hän ohjaa minut sujuvasti toiseen, isompaan pöytään. Vaikka häntä varmasti harmittaakin, että joutuu antamaan minulle neljän hengen pöydän, se ei näy hänestä mitenkään. Mielikuvittelen mitä olisi tapahtunut Suomessa: ”otatko takkisi pois”, hän olisi todennäköisesti sanonut.

Asiakaskokemus on jättimäinen kokonaisuus, joka alkaa vastuullisesti tuotettujen tuotteiden laadusta, täsmällisestä logistiikasta ja sen seurauksena syntyvästä toimitusvarmuudesta. Ja se päätyy tuotteen tai palvelun käyttämiseen. Kohtaamiset asiakkaan kanssa edellyttävät brändin palveluksessa työskenteleviltä ihmisiltä intohimoa tehdä työnsä hyvin ja puuttua pieniinkin epäkohtiin. Tahtoa hymyillä ja antaa sen kuulua äänestä, vaikka oma päivä olisi alkanut huonosti. Tahtoa parantaa verkkopalvelun detaljeja. Tahtoa toivottaa hyvää päivänjatkoa. Tahtoa kehittää ja katsoa jokaista asiakaskohtaamisen hetkeä asiakkaan silmälasien läpi. Ja tehdä tämä toistamiseen. Ja taas uudelleen. Joka ikinen päivä. Joka ikinen hetki. Henkilökohtaisissa kohtaamisissa, verkkokohtaamisissa, pakkauksissa, jopa kassakuitin tervehdysteksteissä.

Hotellihuoneessa on hotellin pesulapalvelun tilauskaavake ja pesupussi. Jätän ketsupin värjäämän paitani hotellin respaan aamulla. Saman päivän iltana paita on palautettu silitettynä huoneeseeni. Maksan laskun lähtiessäni hotellista. Kuusi puntaa, kuusikymmentä penceä. En vie laskua viereiseen gastropubiin. Mutta ajattelin mennä sinne itse uudelleen, kun seuraavan kerran käyn Lontoossa.

http://bumpkinuk.com/

#WinChristmas eli Mulberryn joulumainos todella rokkaa

Koska Mulberry on yksi ”mun brändeistäni” annoin mainosfilmille YouTubessa poikkeuksellisesti mahdollisuuden. Voin sanoa, että se oli sen arvoista! Hyvä mainonta koskettaa, sanotaan. Kyllä. Se myös viihdyttää ja riemastuttaa. Nauroin ääneen tätä katsoessa.

Hybridikuluttajalle ei kanta-asiakaskortti riitä

Kuulin muutama viikko sitten kaupan ammattilaiselta sanan hybridikuluttaja. Pidin siitä välittömästi. Minusta se kuvasi omaa lapsuuttani 1970-luvulla: äidin kanssa asioimme bussilla Hakaniemen halliin ja torille, kotikadulle ajavalta kala-auton myyjältä äiti osti viikoittain kalaa ja juureksia. Lähikauppamme oli keltainen Elanto, josta ostin äidin pyynnöstä maitoa ja itselleni Pinna-mehujään. Leppävaaraan rakennettuun Maximarketiin ajettiin isän autolla lähinnä hämmästelemään myymälän jättimäistä kokoa.

Kaupan ihmiset käyttävät hybridikuluttaja-termiä selittääkseen muutosta, jonka keskellä kauppa Suomessa juuri nyt elää. Verkko ja ulkomaiset toimijat ovat kasvattaneet vaikeuskerrointa, katteet pienenevät, asiakasta on (kuulemma) vaikea tavoittaa. Asiointi hajaantuu useisiin eri yritysten tarjoamiin asiointikanaviin. Kaikki ovat muuten asioita, joiden kanssa monet muiden alojen yrittäjät ovat aina joutuneet selviytymään.

Väitän, että suurin osa ongelmista johtuu siitä, että suomalaiset kaupan- ja elintarviketeollisuuden suuryritykset ovat tottuneet toimimaan ”kaikkea kaikille” -mallilla. On tehty tasapaksua mainontaa ja tasapaksuja tuotteita tasapäiseksi peruskoulussa kasvatetulle kansalle, jonka joukosta erottautuminen on aina ollut maassamme suuri virhe. Onneksi tämä on muuttumassa!

Suomen markkinoiden pienellä koolla ja pitkillä maantieteellisillä etäisyyksillä on totuttu selittämään kaikkia ongelmia. On kasvatettu yritystä vain kotimarkkinoilla ja ajauduttu ”kaikkea kaikille” -tarjoamaan, kun suuremmaksi kasvaminen ei ole muuten ollut mahdollista. Pientä ja kannattavaa toimintaa ei ole arvostettu, vaan yrityksiä on kasvatettu yritysostoilla, jolloin pienet kilpailijat on saatu pois markkinoilta hintahäiriköimästä. Duopolit ovat vahvistuneet etenkin elintarviketeollisuudessa ja ruokakaupassa.

Malli toimi ihan mukavasti siihen asti, kunnes Suomi joutui aidon kilpailun tilanteeseen. Kilpailua ovat 2000-luvulla synnyttäneet ulkomailta tulevat yritykset, jotka ovat aina toimineet kovassa kilpailussa. Ne ovat tottuneet ajattelemaan asioita asiakkaan eikä tuotekehityksen näkökulmasta. Ja nyt, kun verkko on tarjolla jo lähes jokaisen kuluttajan puhelimessa, globaali kilpailu on läsnä kaikilla toimialoilla. Minäkin olen jo ostanut ensimmäisen kerran vaatteita Zalandosta, kun juuri niitä tiettyjä ei millään kotikaupungin kivijalkaliikkeistä löytynyt.

Miettikää mitä Plantagen tai Bauhaus ovat tehneet omilla toimialoillaan! Tai Gigantti! Ja miten suomalaisyritysten johtajat ja toisaalta kuluttajat ovat näihin uusiin toimijoihin suhtautuneet…

Minulla on teille tarjolla fakta, joka ei ole edes uutinen: kuluttaja on epärationaalinen olento. Kuluttaja ei ole uskollinen yhden yrityksen tuotteille tai palveluille, ei, vaikka lompakossa olisi yrityksen kanta-asiakaskortti ja kotiin lähetettäisiin postitse miten hienoja suoramainoskirjeitä tahansa. Kuluttaja on aina ollut hybridikuluttaja. Tässä vaan meni muutama vuosikymmen, joiden aikana elettiin siinä käsityksessä, että kuluttajan uskollisena pitämiseksi riittää, kun rakennetaan lisää seiniä ja kattoja – jotta kansainväliset kilpailijat eivät saa parhaita kauppapaikkoja.

Kilpailu tekee hyvää. On katsottava maailmaa asiakkaan silmin. On parannettava omia prosesseja, kehitettävä brändiä, vastattava asiakkaan vaatimuksiin. Tehtävä kaikkensa, että asiakaskokemus yllättää positiivisesti päivittäin. Päätettävä haluaako olla oman kylän paras, vai kenties maailman paras. Ja toimittava näiden päätösten edellyttämällä tavalla. Sillä kanta-asiakaskortti ei enää asiakkaalle riitä.

Eilen söin lapseni kanssa Hakaniemen Hallin kahvilassa Eromangan lihapiirakat. Ajattelin ääneen: tuletkohan sinäkin tänne aikanaan lastesi kanssa? Kotimatkalla piipahdimme lähi-Alepassa ostamassa maitoa ja hedelmiä. Illalla kävimme vielä Bauhausissa jouluvalo-ostoksilla ja kotimatkalla pysähdyimme K-Supermarketissa ostamaan Kolmen kaverin jäätelöä. Sellainen hybridikuluttajan tavallinen lauantai.

Yhteisön rakentamisen salaisuus

Kotitaloni katolla oli 16 metriä pitkä LA-radiopuhelimen antenni. Minut tunnettiin tunnuksella Olga, naapurintyttö tunnuksella LadyX. Olin napannut tunnuksen Kippari Kalle -sarjakuvasta. En muista miksi. Tutustuin ihmisiin, joita kaikkia yhdisti jutustelu radiopuhelintaajuuksilla. Elettiin ’80-lukua. Kuuluin yhteisöön, jonka jäsenten ammatti, sosiaaliluokka tai muu status ei ollut missään määrin merkittävää tai kiinnostavaa. Silti olimme vahva yhteisö.

Yhteisöistä puhuvat nyt ihan kaikki. Jokainen markkinointiguru ja -puurtaja näkee päiväunia vahvasta yhteisöstä, jonka saisi toimimaan oman asiansa edistäjänä. Minulla on teille vinkki: ottakaa oppia isoilta järjestöiltä: ne ovat aina saaneet omansa liikkeelle asiansa puolesta. Miettikää nyt vaikka työväenliikkeen alkumetrejä, partiota, Marttoja, Punaista Ristiä tai vapaaehtoista palokuntaa!

Nuo järjestöt ovat ymmärtäneet yhteisöjen rakentamisen salaisuuden: intohimon hyödyntämisen! Ne ovat tunnistaneet mikä sytyttää yhteisöön kuuluvat ihmiset. Herätelleet edelläkävijät, vedonneet tunteisiin ja tarjonnet foorumit, millä käydä keskustelua. Ei se sen vaikeampaa ole. Mutta sinnikästä duunia se kyllä vaatii.

Viime kesänä kävelin Kallio Block Partyn aikaan keskellä Helsinginkatua. Olin yhden iltapäivän ajan osa yhteisöä, joka vietti korttelijuhlia ruoan, musiikin ja hyvän seuran merkeissä. Örveltäjiä ei juurikaan näkynyt. Hyvää fiilistä ja kaupunkikulttuurin ylistämistä näkyi sitäkin enemmän. Omasta halusta syntyvään yhteisöön kuulutaan tunteen, ei niinkään järjen vuoksi. Siksi, että kokee intohimoa jotain aihetta kohtaan. Siksi, että yhteisöön kuuluminen synnyttää mielihyvää.

Miten jaksaa töissä 67-vuotiaanakin?

Olen niin sanottu A-tyypin persoonallisuus. Insights-persoonallisuusanalyysissä minua kuvataan punaisella ja keltaisella värillä. DiSC-profiililtani olen vahva D. Tämä ei liene yllätys yhdellekään ihmiselle, jonka kanssa olen joskus ollut vuorovaikutuksessa. Kaiken tämän dynaamisuuden, iloisuuden ja rohkeuden toinen puoli on levottomuus, kärsimättömyys ja lyhytjännitteisyys. Ei ihme, että sain ystävältäni 1990-luvun alussa lastenkirjan, jonka otsikko oli ”Rauhoittuminen on helppoa”. Suoraa puhetta huumorin sävyttämänä.

Olen miettinyt paljon sitä, miten jaksan olla työstäni innostunut vielä toisenkin puolen työurastani, ne seuraavat, reilut 20 vuotta? Miten pidän huolta aivoistani, jotta jaksan omaksua uusia asioita ja innostua niistä edelleen? Elän niin työssä kuin vapaallakin lähes jatkuvassa online-kontaktissa muiden ihmisten kanssa. Puhelimeni push-ilmoitukset vilkuttavat eri värejä riippuen siitä mistä somepalvelusta ilmoitus tulee. Sähköpostia en enää vuosiin ole pitänyt piippailemassa ilmoituksia kännykkään. Jutustelen ystävien ja tuntemattomien kanssa somefoorumeilla Twitteristä LinkedIniin, jaan ja kommentoin kuvia Instassa. Luen useita blogikirjoituksia päivittäin, uppoan verkon syövereihin lukemaan aina vaan uusia juttuja mielenkiintoisten linkkien perässä. Katson ja analysoin videoita, kuvia, tekstiä. Televisiota katson enää harvoin, sillä on helpompi olla riippumaton aikatauluista ja katsoa halutut ohjelmat verkosta tabletilla.

Kaiken tämän online-elämän kääntöpuolena keskittymiskykyni on heikentynyt. En ole enää viime vuosina lukenut kirjoja yhtä paljon kuin ennen. Se harmittaa. Olen huolissani aivojen kyvystä selviytyä kaiken tämän virtauksen keskellä.

Mutta niin ovat monet muutkin: mindfulness-kurssit ja -kirjallisuus pursuavat joka erkkeriltä esiin. Joogatunneille ei mahdu, ellei muista ilmoittautua viikkoa etukäteen. Ystävien kanssa keskustellaan omega 3 -rasvahappojen ja B6-vitamiinin merkityksestä aivojen hyvinvoinnille. OMG! Mitä on tapahtunut? Maailman muutos on vienyt meidät äärirajoille!

Olen tehnyt itselleni lupauksen. Avaan kotona ruudun, niin telkkarin, tabletin kuin älypuhelimeni, aiempaa harvemmin. Valmistan itselleni illalla kannullisen rauhoittavaa yrttiteetä. Sytytän tulen takkaan ja kynttilöihin. Otan kirjan käteen ja keskityn lukemaan sitä. Tämäkin muutos on tehtävä sinnikkäästi ja pakottaen, ihan niin kuin muutaman vuoden takainen avantouinnin aloittaminenkin.

Tänä iltana menen sisareni kanssa teatteriin. Enkä kommentoi esitystä somessa. Ainakaan tänä iltana.

 

T-kirjaimien luvattu maa

Tehokkuus, tuote, tuotekehitys, tehdas, tuotantotalous, toimitusvarmuus. Niistä on Suomen sodanjälkeinen menestys tehty. Samaan aikaan naapurimaassamme on keskitytty palvelemaan asiakasta ja rakentamaan brändejä, toteuttaen tuotanto tehokkaasti siitä huolimatta. Hieron suolaa haavoihinne: Volvo, ABBA, Hennes&Maurtiz, Ikea! Jokainen näistä on ensisijaisesti brändi, jonka tärkein tehtävä on tuottaa mielihyvää asiakkaalleen. Niin hirvittävän, kammottavan yksinkertaista se on. Mielihyvää asiakkaalle. Jatka lukemista ”T-kirjaimien luvattu maa”

Paperia rakastava kansa

Lapsuudenkesinä kuljin usein äidin kanssa humisevien honkien keskellä kuivassa, valoisassa kangasmetsässä. Vasta aikuisena ymmärsin kävelleeni hyvin hoidetussa talousmetsässä, johon Suomen sodanjälkeinen kasvu perustui.

Suhteemme paperiin on intohimoinen. Emme ole valmiita luopumaan siitä. Puheen tahti kiihtyy ja äänensävy kohoaa, kun aletaan keskustella paperista luopumisesta. Sanomalehti halutaan aamiaispöytään, vaikka se pitää hakea postilaatikosta räntäsateen keskeltä taloyhtiön pihan äärilaidalta. Esite halutaan hipelöitäväksi työpöydälle, josta se päätyy kuormittamaan muutenkin ylityöllistettyjä kirjahyllyn hyllynkannattimia. Eikä tule sieltä enää nostetuksi muualle kuin kahden vuoden kuluttua siivouspäivänä kierrätyspaperilaatikkoon. Jatka lukemista ”Paperia rakastava kansa”

Hyödynnä muutosta

Yövyin Oulussa hotellissa. Seisoin suihkussa ärtyneenä, kun en saanut hanaa toimimaan. Kirosin hanavalmistajan, jonka hanat kehittyvät niin nopeasti, että käyttäjä ei pysy perässä. Sain hanan lopulta toimimaan.

Huoneen pöydällä oli kehotus suositella hotellia Tripadvisorissa. Mietin miten iso muutos tuon laminoidun kehotuksen takana on mahtanut olla. Mielikuvittelen värikkäitä keskusteluja, joita hotelliketjun johto on käynyt tämän paperin laittamisesta jokaiseen huoneeseen. Jatka lukemista ”Hyödynnä muutosta”

Muutos on oikeasti pirun vaikeaa

Monesti muutos alkaa jo kauan ennen kuin se antaa näkyviä merkkejä itsestään. Pöhöttää, väsyttää ja kolottaa. Sitten tulee päivä, jolloin katsoo peiliin sadannen kerran ja ajattelee, että en halua tällaista elämää. Siitä muutos alkaa. Nuorempana luulin asioiden muuttuvan taikasauvaa heilauttamalla.  Tähän ikään mennessä olen oppinut, että muutos on oikeasti pirun vaikeaa.

Yritysmaailmassa pöhöttyminen on ihan tavallista. Kiireen keskellä ostetaan nopeasti sieltä mistä saadaan helppo ratkaisu, ei viitsitä nipottaa pikkuasioista, palkataan uusia ihmisiä sen sijaan, että mietittäisiin mistä voitaisiin luopua tai miten työt voitaisiin organisoida uudelleen.

Ja vaikka yrityksessä oltaisiinkin oltu tarkkoja kuluista, pysytty ketterässä ja hoikassa kunnossa, mukaan on karttunut kaikenlaista vanhaa, vähän kuin omassa elämässä sinne mökille viedyt ”tätä voi vielä tarvita” -vaatteet ja kodinkoneet.

Muutos tarvitsee käynnistyäkseen heräämisen todellisuuteen. Liian usein siihen pakottaa omassa elämässä jonkun läheisen sairastuminen, joka ravistelee tajuamaan miten haavoittuvainen elämä on. Bisnesmaailmassa liian moni yritys joutuu ensin kokemaan huonoja vuosia, ennen kuin omistajat alkavat vaatia toimivalta johdolta muutosta. Parhaissa yrityksissä muutos käynnistyy hiljaisten signaalien kuuntelemisesta, tietoisesta tulevaisuuden ennakoinnista, vanhan kyseenalaistamisesta ja bisnesmahdollisuuksien janoamisesta.

Muutos tarvitsee myös ison päämäärän. Tavoitteen asettaminen liian alas on monen suomalaisen yrityksen perisynti. Tuumataan, että tehdään niin kuin kilpailija tekee. Tai niin kuin on ennenkin tehty. Tavoitteen asettamisen jälkeen ihmiset pitää sitouttaa päämäärän saavuttamiseen keskustelemalla ja innostamalla. Sillä vasta siitä alkaa todellinen työ.

Muutoksen toteuttamiseen tarvitaan kahta asiaa: sinnikkyyttä ja epämukavuusalueella liikkumisen sietämistä. Vaikka kuinka repii hermoa, ketuttaa, raivostuttaa, ärsyttää, on jaksettava jatkaa kohti päämäärää. On luovuttava vanhasta. Mikä tärkeintä, on kyettävä muuttamaan omia tapojaan. Omia sanojaan. Omia ikiaikaisia käyttäytymismallejaan.

Omasta kokemuksesta tiedän, että muutoksen onnistumiseksi on ensin mielikuviteltava itsensä parempikuntoisena, valokuvattava lempivaatteitaan, palkittava itseään muutoksen edetessä. Ja sitten on otettava välipalat mukaan töihin. Lähdettävä salille, vaikka sataa ja olisi paljon mukavampaa lojua sohvalla katsomassa leffaa. Venyteltävä. Ja oltava valmis luopumaan päivittäisestä suklaa-annoksesta.

Yöunen parantamiseksi on mentävä jääkylmään veteen, vaikka on aina inhonnut sitä. Kylmän veden aiheuttamaa tunnetta oppii rakastamaan. Puhumattakaan heräämistä hyvin nukutun yön jälkeen.

Kuningatarkin on mainosalusta

Katsoin ensimmäistä kertaa Twitterin ryydittämiä Euroviisuja vuonna 2010. Pää tuntui räjähtävän ajatuksesta, että eri puolilla Eurooppaa ihmiset katsovat samaa tv-ohjelmaa ja kommentoivat sitä yhdellä ja samalla verkkofoorumilla. Taakse olivat lopullisesti jääneet ajat, jolloin belgialaiselle ystävälle ei saanut sanaa perille matkan aikataulun siirtymisestä, koska Suomessa oli postilakko, eivätkä kirjeet kulkeneetkaan. Kahdelle ’80-luvun nuorelle ei ollut tullut mieleenkään vaihtaa kotipuhelinnumeroitaan.

Viime perjantaina Iso-Britannian kuningatar twiittasi itse ensimmäistä kertaa. Minä kuulin siitä BBC:n Twitterissä välittämästä uutisesta. Sosiaalinen ja perinteinen media paiskaavat kättä. Me täällä kotisohvilla ja keittiönpöydän äärellä kiitämme. Valinnan mahdollisuudet kasvavat, demokratia lisääntyy ja jokaisesta itsestään voi tulla media.

Markkinointimiehet sanovat, että jokainen on mainosalusta. Onhan siinä sekin puoli.

Brändätään jäkälä!

Ystäväni Kirsimari Kärkkäinen lanseerasi eilen oman ison unelmansa, Telakan. Ei, hän ei aio alkaa kilpailla korealaisten laivanvarustajien kanssa. Sen sijaan suomalaiset muotisuunnittelijat pääsevät Kirsimarin kokemusta ja verkostoja hyödyntäen vauhdittamaan kasvuaan. Telakassa yhdistyvät monet hyvät asiat: yhdessä tekeminen, brändin rakentaminen, verkoston johtaminen ja suomalaisen designin kansainvälistäminen. Kaikki voittavat. Hurraa!

Lanseerausjuhlien tarjoilusta vastasivat A21 Diningin ja A21:n taitavat makumiehet. Nautin elämäni ensimmäisen kerran jäkälästä myös sisäisesti. Silmän iloa ja rapsakkaa tuntua jalan alla olen toki saanut koko ikäni aistia suomalaisessa metsässä. Jäkälän syöminen oli ihmeellinen elämys. Jotain niin tuttua ja samalla hieman pelottavan kummallista. Kiehtovaa. Miltäköhän aasialaisesta tuntuisi syödä jäkälää?

Maamme on täynnä kultakimpaleita, joihin suhtaudumme itsestään selvyyksinä. Juha Tapion sanoja lainaten aion jatkossa suhtautua maamme antimiin näin: ”Joka aamu mä odotan sua niin kuin ihmeellistä ja uutta / Ja kun saavut mä tahdon katsoa sua niin kuin ensimmäistä kertaa katsotaan.” Mitä jos brändättäisiin seuraavaksi jäkälä? Raaka-ainetta ovat suomalaiset metsät väärällään.

 

Keskustelun voima

Työnohjauskouluttajani Jorma ja Pekka kyseenalaistivat denotaation, sanojen ilmeisen merkityksen, heti vuosia sitten alkaneen koulutuksen alussa. He opettivat, että luuloistamme huolimatta kahden ihmisen sanoitus niinkin yksinkertaiselle asialle kuin juomalasille voi olla hyvin erilainen. Yksi sanoo, että pitelet kädessäsi Kaj Franckin suunnittelemaa lasia, toiselle kädessäsi on koboltinsininen lasi, kolmannelle hyvä viskilasi.

Juomalasia vähänkään monimutkaisempi asia tarvitsee ymmärretyksi tullakseen keskustelua. Pekan ja Jorman tärkein oppi minulle oli, että vain keskustelemalla voi syntyä yhteinen todellisuus. Muutama päivä sitten sain osallistua mielenkiintoiseen keskusteluun, joka antoi mahdollisuuden tarkastella eri ihmisten samalle asialle antamia nimiä. Kuulin sanalle prosessi hyvän suomenkielisen sanan, jonka aion ottaa käyttöön. Asiantuntija käytti sanaa menetelmä. Tykästyin siihen.

Kuulin myös raumankielisen sanan Ämpärpori. Nyt tiedän mitä se tarkoittaa. Katsoin sen internetistä.

Sanoja ei turhaan verrata säilään. Niillä voi viiltää, rakastaa ja tulla (väärin) ymmärretyksi. Keskustellaan. Ja tullaan ymmärretyksi.

”Ihmisten on hengitettävä brändiä…”

…voidakseen ratkaista asiakaspalvelun kiperät tilanteet nopeasti ja brändin kannalta oikein, sanoi DNA:n Kati Riikonen viime keväänä Digitalistin seminaarissa. Se kolahti. Amerikkalainen Hawke&Co oppi tämän pari päivää sitten kipeytyneen kantapään kautta.

Tyytymätön asiakas twiittasi kokemuksestaan, johon yritys vastasi alentuvasti ”Varmaankin 320 Twitter-seuraajaasi arvostavat tätä”. Nousi myrsky. Ja ihan syystäkin. Ei mennyt kauaa, kun joku julkaisi tilaston alkuperäisen twiitin levinneisyydestä. Minä kuulin asiasta ystävältäni Jyriltä Facebookissa. Somen voima ja nopeus!

Asiakasta ei kohdella näin. Se varmasti tietävät viimeistään nyt kaikki Hawke&Co:n työntekijät. Haluaisin sanoa kaikille somen käyttöä arastelevalle, että ei tässä ole somesta kysymys. Tässä on kysymys huonosta kotikasvatuksesta, kuten yksi entinen kollegani aina tapasi sanoa.

Tietenkin tässä vaiheessa yritys on jo julkaissut julkisen anteeksipyyntönsä, jossa se vakuuttaa, ettei tämä ole yrityksen toimintatapa. Vahinko on kuitenkin tapahtunut. Ja vain siksi, että yksi työntekijä ei hengittänyt brändiä.

Brändilupausten kuningatar

Markkinointi-ihmisten suurimmat hetket liittyvät täydellisen brändilupauksen luomiseen. Yhteen lauseeseen pitäisi pystyä kiteyttämään kaikki, mitä brändi haluaa fanilleen tarjota. Ei ole niitä helpoimpia hetkiä.

Ystävättäreni asui 1990-luvun lopulla Raumalla. Hän kertoi minulle silloin raumalaisesta naisten alusasukaupasta, jossa oli poikkeuksellisen hyvä valikoima ja palvelu. Tulin tänään elämäni toisen kerran Raumalle. Ainoa asia mitä täältä tiesin, oli tuo alusvaatekauppa. Soitin ystävälleni kysyäkseni mikä puodin nimi on ja missä se sijaitsee.

Sain Helmessä erittäin hyvää palvelua. Hurahdin muutamaan heräteostokseen, jotka myyjä pakkasi sievään paperikassiin. Vasta myöhemmin ymmärsin katsoa mitä paperikassiin oli brändin nimen alle painettu. Yksinkertaisesti täydellinen brändilupaus: L’art d’aimer. Linkki Google Translateen on kaiken varalta tässä.

Suppiksetkin kasvavat yhdessä

Ladataan

Ilman toista ei ole toisen menestystä @taivashelvetti @rantanensusanna @careerheebo @pfredman Suppiksetkin kasvavat yhdessä.

Näytä Instagramissa

Kulje rohkeasti vastavirtaan

Pysähdyin eilen mökkimatkalla lounaalle ja ostoksille Heinolan Heilaan. Hyllyt vetivät minua puoleensa houkuttelevalla valikoimallaan ja esteettisyydellään. Etukäteen ostettavaksi päätetyn lihan, punajuurten, pienen juustolan herkkujuuston ja pienpanimo-oluen lisäksi ostin lukuisia heräteostoksia, jotka eivät todellakaan tuntuneet sortumiselta heräteostoksiin. Päinvastoin. Jatka lukemista ”Kulje rohkeasti vastavirtaan”

Rakastan brändejäni

Puhuin kuluneella viikolla pariin otteeseen kollegoilleni brändin merkityksestä. Käytin esimerkkeinä mm. kolmionmallista, lapsuudesta tuttua Trip-mehua sekä ekaa ja nykyistä automerkkiäni Volkswagenia. Huikkasin talouspäälliköllemme Pirjolle tehtaalta maanantaina lähtiessäni, että seuraavalla kerralla mä puhun kynistä ja korkokengistä. Jatka lukemista ”Rakastan brändejäni”