Puhemieheksi ei synnytä

Viime perjantaina ilmestyneessä Talouselämässä oli ansiokas juttu Vuokraturvan hallituksen puheenjohtajasta ja perustajasta Timo Metsolasta. Jutussa käsiteltiin Metsolan nousua alan ylivoimaiseksi puhemieheksi eli henkilöksi, jota media lainaa ja haastattelee mielellään, kun se käsittelee vuokra-asuntomarkkinoita tai asuntosijoittamista. Lämpimät onnittelut puhemiesaseman saavuttamisesta! Jatka lukemista ”Puhemieheksi ei synnytä”

Mitä meille suomalaisille on tapahtunut?

Olen hämmentyneenä seurannut suurta muutosta suomalaisten viestintäkäyttäytymisessä. Jo pitkään on naureskeltu vanhalle myytille, jonka mukaan suomalainen ei puhu eikä pukahda, murisee vaan. Kännyköillä pulistaan, netissä pulistaan, bussikuskiakin tervehditään jo. Mutta mitä! Nyt on alettu palvella asiakkaita ystävällisesti ja ajatella positiivisesti! Jatka lukemista ”Mitä meille suomalaisille on tapahtunut?”

”Kohti ääretöntä ja sen yli”

Toy Story -leffoissa esiintyvä Buzz Lightyear sen sanoo: ”Kohti ääretöntä ja sen yli”. Lauseeseen kiteytyy mielestäni elämänasenne, josta meillä kaikilla olisi paljon opittavaa. Miksi tavoitella aidan ylittämistä matalimmalta kohdalta kun tavoite voi olla paljon isompaa, kauempana ja vaatia minulta enemmän? Tavoitteiden asettaminen ja lopulta niiden saavuttaminen tekevät elämästä mielestäni rikkaampaa.

Olemme luoneet Taitomyllylle tämän kevään aikana uuden liiketoimintastrategian. Uusi hallituksen puheenjohtaja on haastanut meitä hajottamaan kaiken tutun ja turvallisen, katsomaan kauas tulevaan ja sen jälkeen sitomaan kaiken mullistetun yhteen yhdelle sivulle tiivistettäväksi strategiaksi. Olen tavattoman ylpeä johtoryhmästä, jonka kanssa työ on tehty. Saan tehdä töitä todellisessa unelmatiimissä. Sellaiseen, johon monella muulla on kontakti vain kirjojen tai mediassa kerrottavien sankaritarinoiden välityksellä.
Olemme rakentaneet lauseita, kritisoineet sanavalintoja, kiistelleet tavoitearvoista ja valinneet mittareita. Mutta kaikki strategian laatimiseen käytetyt tunnit valuvat hukkaan, mikäli emme onnistu viestimään siitä innostavasti kollegoillemme ja myöhemmin sidosryhmillemme. Olen julkisesti luvannut, että tällä kertaa suutarin lapsella on kengät jalassa. Haluan, että onnistumme strategian viestimisessä sisäisesti turbiiniryhmän kesken siten, että me kaikki koemme tavoitteet yhteiseksi ja löydämme keinot, joilla niihin päästään.
Kuukausi sitten käsittelimme ensimmäinen osan, vision. Viikoittain olemme ottaneet puheeksi pieniä palasia strategiasta. Huomenna vetäydymme pidempään sessioon pohtimaan yhdessä sitä, mitä kaikkea uuden vision ja kolmen vuoden päähän ulottuvien strategisten tavoitteiden toteutuminen meiltä vaatii. Miten meidän pitää muuttaa toimintamallejamme, miten ja kenelle puhua palveluistamme, miten käyttäytyä työkaveria kohtaan?
Olen valmis perustelemaan, keskustelemaan, innostamaan ja innostumaan. Ja puurtamaan arjessa kohti tavoitteitamme. Yhdessä huipputyypeistä, parhaista ammattilaisista, koostuvan turbiiniryhmän kanssa. Sillä uskon lopussa kiitoksen seisovan, työn tekijäänsä kiittävän ja naurun ikää pidentävän!
Katsoin eilen YLE TV1:ltä dokumentin urheilijoista, jotka treenasivat määrätietoisesti yleisurheilun MM-kisoja varten. Kisat pidettiin Lahdessa 2009. Urheilijoista nuorin on 80- ja vanhin 100-vuotias. Jokainen heistä treenasi päivittäin, eikä yhdestäkään olisi uskonut, minkä ikäisestä ihmisestä on kysymys. Tavoite, intohimo sen saavuttamiseen ja päivittäinen puurtaminen veivät heidät kohti maalia tai omaa ennätystä. Senkin satavuotiaan, joka treenivaiheessa kaatui niin pahasti, että joutui opettelemaan uudelleen kävelemään ilman rollaattoria. Se ei kisamenestystä estänyt: mies saapui kiekonheittorinkiin rollaattorin tukemana, heitti kiekon ja nousi palkintopallille laulamaan kotimaansa Itävallan kansallishymniä. Siinä sain nähdä ääretöntä – ja sen yli!
Viimeisten viiden kuukauden aikana olen nauranut töissä enemmän kuin koskaan aiempien 15 vuoden aikana. Hyvä niin, sillä uskon vakaasti näihin Lauri Tähkä & Elonkerjuun sanoihin ”eikä meitä surulla ruokita, se on ilo joka elättelöö”.

Pääministeri kaaaatuuuuuuuu – kuvassa

Hesarin kuvajournalismi on sunnuntain vaalien jälkeen ollut niin hienoa, että haluaisin nostaa sille maljan! Kippis!

Eilisessä HS:ssa Suomen tulevaisuus kiteytyi yli puolen sivun kuvaan Anni Sinnemäestä, jonka takana hymyilee leveästi Timo Soini, ilmeisesti tv-lähetyksen videoskriiniversiossa. Huikean hienoa! Alla komeili Päivi Storgårdista RKP:n valvojaisissa otettu todella ruma kuva, jossa huoli näkyi vahvasti. Joku voisi epäillä kuvatoimitusta ilkeilystä…

Tänään sitten Kokoomuksen vaalijulisteesta ja Kataisesta oli kuva, jossa ennakoitiin tulevia hallitusneuvotteluja. Julisteesta oli rajattu yläosa pois, jolloin jäljelle jäivät sanat ”ei pääse eteenpäin”.

Kaikkein symbolisin ja rohkein kuva sen sijaan oli se, jossa Mari Kiviniemi sukelsi kohti lattiaa vasen käsi ojossa. Kuvatekstissä kerrottiin pääministerin kompastuneen ja loukanneen nilkkansa kipeästi. Valokuvaaja oli ollut todella nopea liikkeissään!

Suomessa tarkoituksellista ja ammattimaista kuvajournalismia on harjoitettu harmillisen vähän. Tarinoiden mukaan ex-pääministeri Esko Ahosta alettiin julkaista vähitellen yhä epäedullisempia kuvia, mikä sitten ehkä jopa vahvisti hänen epäsuosiotaan. Pääministerin kaatumisesta ei kuitenkaan vielä ’90-luvulla takuulla olisi julkaistu yhtään kuvaa. Symboliikka tässä kuvassa on erittäin vahvaaa, mikä kuvajournalismissa onkin kaikkein hienointa. Kuinkahan paljon tämän kuvan julkaisua HS:n toimituksessa pohdittiin? Onnittelut rohkeudesta! Väistämättä tässä tulee mieleen myös tammikuinen häly pääministerin ulkoasuun kohdistuneesta kommentoinnista, joka ei ehkä olisi ollut niin suurta ilman tuota instituutiota, pääministeriyttä. Vaikea sanoa varmasti.

Kuva on julman todellinen, vaikka se onkin aina vain nanosekunnin kokoinen kuvaus todellisuudesta. Haarukkka tai tuoppi matkalla huulille väärällä hetkellä, huulipunan tahraamat hampaat, hapsottava tukka, kiiltävä iho, kummallinen ilme. Ei siis mikään ihme, että Suomesta löytyy eräskin johtaja, joka ei anna lupaa yhdenkään kuvan julkaisemiseen itsestään, jollei hän ole itse hyväksynyt kuvaa. Ainakin tarinoiden mukaan.

Kuka lausuu – viestintä vai liiketoiminta?

Kauppalehdessä oli viikolla juttu kaupajätti  ICAn Cokikselle Ruotsissa asettamasta boikotista. Hintaneuvottelut olivat päättyneet ilmeisen huonosti Cokiksen kannalta. Aihe oli sinänsä kuohuttava, mutta en nyt lähde sitä kommentoimaan.

Paljon kiinnostavampaa jutussa oli se, ketkä antoivat lausunnot ICAn ja Coca Colan puolesta. Väitän, että jos tämä asia olisi uutisoitu Suomessa, lausunnot olisi antanut Ruokakeskon tavarakaupan johtaja / S-ryhmän päivittäistavarakaupan ketjujohtaja ja limufirman kaupallinen johtaja. Ruotsissa lausunnot sen sijaan antoivat lehdistöpäällikkö (wow, mikä titteli) ja tiedotusjohtaja (tähän toinen wow!). Onnittelut heille asiaankuuluvan aseman saavuttamisesta sekä oman yrityksen että ruotsalaisen median keskuudessa!

Puhemieheksi valitaan Suomessa edelleen vain harvoin viestintäjohtaja, vaikka muissa maissa se on enemmän sääntö kuin poikkeus. Arvelen tämän johtuvan parista seikasta: suomalainen toimittaja on opetettu jo varhain pyytämään lausuntoja ylimmältä johdolta – eikä vain pyytämään, vaan suostumaan haastatteluun vain silloin, jos ylin johto antaa lausunnon. Toisaalta vain harvassa yrityksessä johtoryhmässä on henkilö, jonka titteli on viestintäjohtaja. Kolmanneksi viestinnän ammattilaiset joutuvat edelleen usein katsomaan peiliin ja etsimään syytä sieltä: vain harvat viestintäpäälliköt osaavat luetella yrityksen tunnusluvut ulkoa, osaavat kertoa mistä yrityksen tuloksen kasvu tai droppaus johtuu, tuntevat strategian kipukohdat tai ylipäätään johtavat aidosti koko yrityksen viestintää. Tarkoitan tällä sitä, että viestintä johtaisi esimerkiksi myynnin sparrausta, mainontaa tai johtoryhmän skenaariotyöskentelyä.

Suomalaisten yritysten viestintäjohtajien top 3 on tällä hetkellä mielestäni Stora Enson Lauri Peltola, Wärtsilän Atte Palomäki ja Olvin Olli Heikkilä. Viimeisen kohdalla myönnän olevan täysin puolueellinen, mutta Olli kuuluisi tälle listalle siitä huolimatta, että saan tehdä työtä hänen kanssaan. Odotan mielenkiinnolla etenkin Keskon uuden viestintäjohtajan Merja Haverisen uran seuraavia askelia. Samoin Nokian entisen viestintäjohtajan uusi ura Finnairissa kiinnostaa.

Arvostus on ansaittava. Mutta kannustan silti kaikkia yrityksiä edes miettimään sitä, voisiko viestintäpäällikkö kasvaa viestintäjohtajaksi ja alkaa toimia yrityksen puhemiespoolin jäsenenä. Ne yritykset, jotka ovat tämän päätöksen vahvasti tehneet, ovat saavuttaneet toimarille enemmän työrauhaa ja laajentaneet yrityksen kasvovalikoimaa. Puhumattakaan siitä, että koko alan arvostus on kasvanut merkittävästi.

Ollapa tässä nyt kristallipallo, josta näkisin, millainen tilanne on kymmenen vuoden kuluttua. Rohkenen silti ennustaa, että yhä useamman yrityksen lausuntoja antaa tulevaisuudessa viestintäjohtaja. Luoja suokoon, ettei ainakaan lehdistöpäällikkö tai tiedotusjohtaja 🙂

Rajoitettua riemua

Kuuntelin Iskelmää illalla. Kuulin jälleen aivan loistavan mainoksen, jossa edistettiin eläinten loislääkkeen myyntiä. Mainoksessa ensiintyivät varsin ansiokkaasti Kummeli-miehet, jotka ovat ratkaisseet asian tuon kyseessä olevan Drontalin mainoksessa ylikorostetun selkeällä kielellä. 

Lääkemainontaa kun rajoitetaan Suomessa monin eri tavoin. Mainoksessa tulee esimerkiksi ilmaista seuraavat ”vähimmäistiedot”:

a) lääkkeen nimi ja lääkeaineen nimi, mikäli lääke sisältää vain yhtä vaikuttavaa ainetta
b) lääkkeen käyttöaihe
c) tarpeelliset tiedot lääkkeen oikeaa ja turvallista käyttöä varten sekä lääketurvallisuuden kannalta merkittävät
varotoimet, yhteisvaikutukset ja haittavaikutukset
d) selkeä kehotus tutustua pakkausselosteeseen tai pakkauksessa olevaan käyttöohjeeseen
e) myyntiluvan haltijan, maahantuojan tai markkinoijan nimi
f) eläinlääkemarkkinoinnissa lisäksi valmisteelle hyväksytyt kohde-eläinlajit sekä valmisteelle määrätyt varoajat.

Siinäpä sitä on tietoa kerrottavaksi lyhyessä radiomainoksessa. Jotenkin kun pitäisi itse siitä asiastakin ehtiä puhua. Jaksan ihailla mainonnan suunnittelijoita siitä kekseliäisyydestä, jolla tuota yllä näkyvää tekstiä sovelletaan. Joskus kuulee tekstin luettavan hypernopealla tahdilla, joskus taas asiallisen toteavasti, mutta tämä Kummeliversio vasta naurattaa. Ja tuote jää mieleen. Eikä minulla edes ole kotieläimiä.

Suomessa rajoitetaan montaa muutakin asiaa kuin vain lääkemainontaa – ja mitä erikoisimmin keinoin. Tarkoitus on varmasti kaikessa rajoittamisessa hyvä, mutta joskus tekisi mieli kutsua virkamiehiä työharjoitteluun tänne liike-elämän puolelle katsomaan, mitä kaikkea nuo rajoitukset oikein saavat aikaan. Kalan käsittelyn ravintolan keittiössä, luomulihan myymisen ja vaikkapa elintarvikkeiden myynnin (muistattehan sen kesäisen tarinan lapsen kioskista, jonka viranomaiset sulkivat) rajoitukset tuntuvat sivustakatsojasta perikummallisilta. Vaadin saada lukea näiden päätösten taustat, vaadin saada rajoitusten valmistelijat julkisuuteen, vaadin saada nähdä heidät työssä rajoittamiensa asioiden parissa!

Mainonnan ja viestinnän suunnittelijat muuten odottavat tällä hetkellä mielenkiinnolla sitä, millaisen kannan uusi hallitus ottaa alkoholimainonnan rajoittamiseen. Mutta ei hätää, kyllä mainonnan katselijan kekseliäisyys ja nokkeluus aina keinot keksii. Joku on kuulemma jopa keksinyt sellaisen kansainvälisen (nimensä mukaisesti) sähköisen verkon, jossa voi katsoa (mainos)videoita ihan mihin aikaan vuorokaudesta tahansa. Eikä esimerkiksi vain klo 23 jälkeen, kuten television mainoskanavilla… En tiedä, ovatko rajoituksia valmistelevat henkilöt tästä tietoisia. Ei kuitenkaan oteta riskiä. Minun puolestani saavat pysyä kuvitelmissaan, että televisio on ainoa väline, jonka välityksellä liikkuvaa kuvaa voi jakaa…

Oikeenlaista kemiaa

Mietin tänään ihmisten välistä kemiaa. Kuinka vahva rooli sillä edelleen ihmisten keskinäisessä vuorovaikutuksessa on. Voit käydä läpi vaikka kymmenen esiintymisvalmennusta, opetella miten puhua, pukeutua ja pitää käsiä, ja silti todeta, että joidenkin ihmisten kanssa yhteys vaan ei kerta kaikkiaan toimi. Tai sitten se toimii ihan satasella ensimmäisestä hetkestä lähtien.  Paras ystäväni käveli vastaan nelikuinen vauva sylissään kauppakeskuksen käytävillä kymmenen vuotta sitten. Meitä yhdisti tuore äitiys, mutta ei se ole meitä yhdessä pitänyt, vaan se, että yhdessä on kivaa.

Valintamme perustuvat usein edelleen tähän ilmassa leijuvaan, näkymättömään ja selittämättömään asiaan. Harva meistä valitsee puolisoakaan järkisyillä. Rekrytointitilanteessa valitsen usein fiilispohjalta muutaman hyvän työnhakijan joukosta sen, jonka kanssa kemia toimii. En tarkoita sitä, että palkkaisin vain kaltaisiani ihmisiä, vaan sellaisia, joiden kanssa tiedän työnteon sujuvan ja joiden kanssa työn tekeminen on kivaa.

Osaaminen on mitattava asia, kemia ei. Pitkäaikaisimmat kumppanuudet myös asiakkaiden kanssa perustuvat siihen, että kemia toimii ja asiat hoituvat sujuvasti. Sen vuoksi uuden asiakkaan tapaaminen on aina niin jännittävää. Mutta ei auta kuin luottaa: jollei fiilis ole hyvä alusta lähtien, ei yhteistyö voi sujua helposti jatkossakaan. Totean usein ääneen, että moni muu varmasti osaa samat asiat kuin mekin. Juuri siksi yhteistyökumppanin valinta kannattaakin tehdä fiiliksen perusteella ja luottaa siihen, että kemia kantaa eteenpäin. Huomenna on taas jännittävä päivä.

Päivän sana on yrittäjyys

Päivä Perheyritystapahtumassa Finlandia-talon kongressisiivessä, ilta Aalto Entrepreneurship Societyn todella hienossa Hyvinvoinnin jälkeen -keskustelutilaisuudessa saman talon suurimmassa salissa. Huh. Melkoinen kattaus suomalaista yrittäjyyttä. Toistensa ääripäät, silti samalla asialla: miten Oy Suomi Ab pelastetaan?

Vastuun kantaminen verojen maksamisen ja työllistämisen muodossa nousivat pinnalle molemmissa tapahtumissa. Illalla äänessä oli mm. suuresti ihailemani Risto Siilasmaa, joka käyttää suuren osan ajastaan julkisen vallan edustajien kanssa suomalaisen yhteiskunnan muuttamiseksi yrittäjämyönteisemmäksi. Miehen olisi helppoa jäädä ajelemaan komealla autolla ja ryhtyä vaikkapa maanviljelijäksi, mutta ei, hän haluaa antaa osaamistaan niin yhteiskunnan kuin uusien yritystenkin käyttöön. Hän uskoo siihen, että kun panee hyvän kiertämään, tekee isänmaallisen teon. Oy Suomi Ab ei selviä, jos yritysten pääkonttorit siirretään pois Suomesta, jos meille ei synny satoja tuhansia uusia työpaikkoja yksityisiin yrityksiin, jos ajattelemme vain itseämme ja käytämme yritystemme voitot vain itseemme.

Näin ajattelevat ymmärtääkseni myös suomalaiset perheyrittäjät. He haluavat pitää omistuksen suomalaisissa käsissä, työllistää pienilläkin paikkakunnilla Suomessa (katsokaa Ponssea Vieremällä, Harviaa Muuramessa ja Kiiltoa Lempäälässä) ja kasvattaa vastuullisia, seuraavan sukupolven yrittäjiä omista lapsistaan. He eivät haaveile kolmen vuoden päässä odottavasta exitistä, vaan Suomesta, jossa voidaan edelleen hyvin vielä sadankin vuoden päästä. Hyvinvointi voi syntyä vain yrittäjyydestä, pidemmistä työurista ja viennistä.

Älkää ymmärtäkö minua väärin, ei exitissä mitään pahaa ole. Eikä yrityksen pörssilistaamisessa. Eikä menestymisessä. Päin vastoin! Yrittäjän pitää saada nauttia työnsä tuloksista ja saada vastinetta riskinotolleen! Mutta ihailen niitä yrittäjiä, jotka ovat päättäneet panna hyvän kiertämään tavalla tai toisella. Jotkut tosin tekevät sitä jatkuvasti, vähän vanhojen suomalaisten patruunoiden tyyliin.

Tämän päivän vaikuttavimman puheenvuoron piti Ponsse Oyj:n nelikymppinen hallituksen puheenjohtaja, toisen sukupolven edustaja Juha Vidgrén. Hän näytti vanhoista kaitafilmeistä tehdyn yritysesittelyn, jossa Ponssen työntekijät heittivät firman ensimmäisissä kesäjuhlissa tikkaa, soittivat haitaria… ja talvikuvissa oltiin puulaakihiihdoissa Ponssen sponsoroimissa numerolapuissa. Haitaria 70-luvun kesäjuhlissa soitteleva Matti esiintyi Juhan esityksen loppupuolella valokuvassa, joka oli otettu vain vähän aikaa sitten. Sorvarina työskentelevä Matti on ollut Ponssella töissä 40 vuotta ja on yksi yhtiön arvostetuimmista työntekijöistä. ”Meillä on sitoutunutta henkilökuntaa”, Juha Vidgrén totesi. Olisikohan sillä mitään tekemistä, että yrittäjä itse on aina ollut poikkeuksellisen sitoutunut henkilökuntaansa?

Soisin Suomeen juurtuvan ajatuksen ”haluan yrittäjäksi, koska haluan vaurastua”. Mutta toivoisin sen jatkuvan ”…ja voisin edesauttaa Suomen ja muiden suomalaisten hyvinvointia”. Kunpa teissä, mahtavat Aalto ES:n parikymppiset start up -yrittäjät, kasvaisi tällaisen ajattelun siemen. Sillä teillä on käsissänne Oy Suomi Ab:n menestykseen tarvittava avainnippu. Toivon teidän käyttävän niitä avaimia hyvin.

Tää rakkaus ei oo pysyvää

Mies, jonka minä tunnen nimellä Lauri Tähkä, on tämän viikon suurimman viihdeuutisen takana. Olen tunnetusti ollut suuri fani jo monen vuoden ajan. Minut tuntevat ihmiset tietävät minun keikoilla  avoimesti tunnustavan rakkauttani tuota miespuolista barbia kohtaan: hän keikkuu nahkahousuissaan milloin missäkin asennossa, kiipeää katonrajaan, seisoo käsillään, nauraa, laulaa ja hurmaa. Illasta ja vuodesta toiseen.

Tai hurmasi.

Enää en ymmärrä häntä. Sähköposti? Sähköposti!!!! Mitä keskinäisviestintää tämä oikein on? 20 vuoden ajan teet töitä, elät vuorokaudet ympäri viikkokausien ajan saman jengin kanssa. Ja sitten lähetät heille sähköpostin, jossa kerrot, että jaahas, mä en enää halua työskennellä kanssanne. Tämon loppu nyt.

Eteläpohjalaisten sanotaan olevan suoraselkäisiä ihmisiä. Sanoo suoraan, kysyy suoraan. Sen vuoksi tämä on vieläkin hämmästyttävämpää. Joltain kierolta italohurmurilta tällaista olisi voinut odottaa, mutta ei teuvalaiselta.

Olen vuosien aikana vastaanottanut monta irtisanoutumista, vauvauutista ja naimisiinmenoilmoitusta. Joskus olen ollut huojentunut, joskus surullinen, toisinaan onnellinen. Olen käynyt lukuisia vaikeita keskusteluja: antanut palautetta, ratkonut riitoja niin kotona kuin töissä, kertonut tunteistani, vaatinut vastauksia. Toisinaan tunteet ovat saaneet vallan ja tilanne on päättynyt äänen korottamiseen tai ovien paiskimiseen. Inhimillistä. Pahojakin asioita on tapahtunut, mutta hei, olen edelleen hengissä.

Vain keskustelemalla voi syntyä yhteinen todellisuus, toisteli työnohjauskouluttajani. Kunpa osaisimme pitää tämän mielessä, ja osoittaa toista ihmistä kohtaan kunnioitusta, vaikka kyseessä olisivat kuinka vaikeat asiat. Sähköposti tai tekstiviesti saati sitten Facebook-päivitys eivät ole niitä keinoja, joita kenenkään soisi käyttävän vaikeiden asioiden viestimiseen.

Millä tällaisen meistä ihmisistä kitkee? Ei minulla ole vastausta. Mutta ehkä sellaisen ääneen paheksuminen saa jonkun ajattelemaan ennen kuin toimii niin. Tänään en enää ole varma rakkaudestani suurta idoliani kohtaan. Mutta niinhän hän laulaakin: tää rakkaus ei oo pysyvää, tää rakkaus on ohimenevää, tää rakkaus on… hei mitä se on, en oikein tiedä itsekään.

#nuclear #japan

Kirjoitin Twitterin hakukenttään äsken nuo otsikon sanat. Ensimmäinen osuma on 14 tunnin takaa. Tänä aamuna Facebookin statuspäivitykset ovat täynnä linkkejä tähän aiheeseen liittyen. Mitä onkaan vielä edessä?

Tunteisiin vetoavat asiat synnyttävät ihmisten välillä kiivaimpia keskusteluja, on kysymyksessä sitten ilmastonmuutos, luomuruoka, GMO-soijalla ruokitut siat tai ydinvoima. Harva meistä on minkään aiheen asiantuntija, joten mielipiteemme muodostuvat usein mediasta saamiemme tietojen perusteella. Me viestinnän ammattilaiset tiedämme tämän paremmin kuin kukaan.

Lobbaaminen, PR, tutkimustiedon ja asiantuntijoiden hyödyntäminen, teollisuuden kilpailukyvyn romahtamisella uhkaileminen ja mainonta ovat niitä viestinnän keinoja, joilla ydinvoiman uhkia on Suomessakin viimeisten vuosien aikana vähätelty. On onnistuttu jopa kääntämään Vihreät uuden ydinvoimalan rakentamisen puolelle. Mahtava esimerkki taidokkaasta viestintäkampanjasta!

Samaan aikaan Suomessa kehitetään kymmeniä erilaisia puhtaan energiantuottamisen malleja. Niistä media kuitenkin kirjoittaa tyypillisesti otsikolla ”Tuulivoima petti taas”. Insinöörit, jotka clean techin parissa työskentelevät, eivät halua panna itseään likoon median kyynisyyden edessä. He työskentelevät sinnikkäästi löytääkseen vaihtoehtoisia ratkaisuja, ja saavat start up -vaiheessa oleville yrityksilleen pääomasijoituksia eri puolilta maailmaa. Pinnan alla tapahtuu paljon, mistä emme tiedä mitään. Emmehän toki halua nähdä uutta it-kuplaa, josta clean techia on jo ehditty epäillä…

Ydinvoimalan ytimen sulaminen on median märkä uni. Ikävää, mutta niin se on. Toimituksissa ympäri maailmaa eletään parhaillaan sellaisen adrenaliiniruiskeen vaikutuksessa, että ei paremmasta väliä. Tätä päivää muistellaan vielä vuosikymmeniä eteenpäin toimitusten perjantaioluiden äärellä.

Minulla on taipumusta unelmointiin. Siksi jaksan uskoa tänäkin ydinkatastrofin päivänä siihen, että parempi maailma on mahdollinen. Suomalainen insinööri clean tech -projekteineen tulee vielä olemaan yksi tämän paremman maailman sankareista. Sitä päivää odotellessa.

Berlusconi tulee, olemmeko valmiina?

Sain kunnian olla kutsuvieraana, kun reilut kolme vuotta toiminut Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelma eli SRE maanantaina juhlisti aikaansaannoksiaan. Puhe ruuasta on viime vuosina lisääntynyt roimasti ja ruuan ja sen tekijöiden arvostus on SRE:n teettämän tutkimuksen mukaan kasvanut. Kouluruuasta keskustellaan enemmän kuin koskaan, ja luomu- ja lähiruoka ovat päätyneet jopa Suomen maabrändityöryhmän loppuraporttiin.

Olen ylpeä suomalaisesta ruokakulttuurista. Minulle se tarkoittaa samalla myös ylpeyttä sukujuuristani ja siitä, millaiseen ruokakulttuuriin minut on kasvatettu. Ja millaiseen kasvatan omat lapseni. Olen ylpeä myös suomalaisista ruuan raaka-aineista, joista voi loihtia uskomattomia makuelämyksiä.

Olen lopen kyllästynyt siihen, miten piiskaamme itseämme huonosta suomalaisesta ruuasta. En jaksa lukea enää yhtään juttua siitä, miten kammottavaa ruokaa joudumme syömään. Itse en sellaista syö, eivätkä syö lapsenikaan, sillä onnistun löytämään lähikaupasta (nyt kun täällä vihdoin on se tavallista parempi ruokakauppa) erittäin hyvää lihaa, kalaa, kasviksia, marjoja, leipää ja maitotuotteita.

Berlusconi tulee kuulemma ylihuomenna taas kansamme vieraaksi. Ei liene kovin vaikeaa arvata, mihin keskustelu mediassa keskittyy. Pääsemme taas oikein koko kansan voimin haukkumaan suomalaista ruokaa ja yhtymään innolla tuon pienen italialaisen miehen julistuksiin.

Mitäs jos hänelle tarjottaisiinkin tällä kertaa vain Kotipizzan Berlusconia ja halpaa italialaista punkkua? Olisi vieraalla kotoisa olo. Ja media voisi keskittyä raportoimaan asiasta eikä sen vierestä. Mikä se asia sitten Signor B:n kyseessä ollessa onkaan.

Sanotaan päivää!

Tapasin puolalaisen maahanmuuttajan. Naisen, joka kotimaassaan oli työskennellyt usean aasialaisen elektroniikkayrityksen myyntiosastoilla. Myyntihommien lisäksi mm. ostanut maahantuotavaa elektroniikkaa Kiinasta. Kertoi työstä aasialaisten kanssa: kuinka yhdessä firmassa oppi säästämään siitä, ettei ostanut muistikirjaa, vaan leikkasi A4-sivun neljään osaan ja käytti niitä muistilappuina (pomon vinkki). Kuinka matkusti aina julkisilla, kun oli työreissuillaan, sillä pomon mielestä säästäminen oli hyve.

Onneksi hänellä oli toinenkin ammatti: iltaisin hän teki kotonaan ystävättärilleen ja näiden ystäville geelikynsiä.

Mies muutti Suomeen rakennustöihin, eikä halunnut enää palata takaisin Puolaan. Rouva ei 2,5 vuoden jälkeen kestänyt erossa asumista, vaan päätti muuttaa perässä tyttären kanssa. Kielitaidottomana, ystävät ja perheen taakseen jättäen.

Vuosi kului kotona vantaalaisessa lähiössä. Suurin ihmetyksen aihe olivat naapurit, jotka eivät vastanneet sinnikkäisiin tervehdyksiin porraskäytävässä. Ja se, ettei vuokraemäntä suostunut tulemaan katsomaan, miten kivaksi hän oli laittanut asunnon. Vaikka hän oli leiponut kakkuakin.

Yritin selittää meidän suomalaisen pidättyneisyyttä. Silti hävetti.

Hän jatkoi kertomalla, miten kotona Puolassa ystävät piipahtavat kylään usein ja ilmoittamatta. Miten ovia ei pidetä edes lukossa.

Yritin selittää, kuinka tavattoman kiireisiä me suomalaiset olemme. Tapaamiset sovitaan yleensä kuukausia etukäteen. Ja miten maaseudulla on vielä sellaisia taloja, joissa ovia ei lukita.

Kun lapsi alkoi viihtyä päiväkodissa, hän päätti etsiä töitä. Kotona istuskelu kun ei sovi hänelle. Puolalaiset, Suomessa asuvat ystävät varoittelivat, että et voi saada töitä, koska et osaa suomea. Hän ei lannistunut. Nyt hän työskentelee aasialaisen maahanmuuttajan omistamassa kynsistudiossa. Ja ihmettelee, miten hän aina päätyykin tekemään töitä aasialaisten kanssa.

Niinpä. Kukahan tajuaisi hyödyntää tämän naisen kyvyt muuallakin kuin kynsistudiossa? Vaikkapa osto- ja myyntitehtävissä kiinalaisten kanssa? Ei luulisi Suomella olevan varaa tällaisen kokemuksen ja asenteen hukkaanheittämiseen.

Mutta jos nyt kuitenkin aloitettaisiin edes siitä, että tervehtisimme niin suomalaisia kuin ulkomaalaisiakin – vaikka siellä porraskäytävässä.

Ei yhteydessä kohteeseen Microsoft

Käytössäni on toistaiseksi Nokian E71, jo klassikoksi muodostunut bisnespuhelin. Firman sähköpostipalvelin vaihdettiin Microsoft Exchangen uusimpaan versioon kolme viikkoa sitten. Kaksi faktaa, jotka eivät sovi yhteen.

Yhteystiedoista katosi puhelinnumeroita. Yhteystietoja katosi kokonaan. Tiedättehän: saat puhelun numerosta, jota et tunne. Vastaat virallisesti. Vastaaja naurahtaa. Koska hän onkin yksi työkavereistasi. Selittelet: nää on taas näitä Noksun ongelmia… Tai ehkä jatkossa vastaankin: Microsoftin.
Kalenteriin merkityt menot kirjautuivat tuplaten Outlookiin. Tai sitten niitä ei ole lainkaan. Eilen illalla iski paniikki: minä iltana lapsen fysioterapia taas olikaan? Merkintä on kadonnut kalenteristani.
”No Nokian saitilta kävi ilmi, että Exchangen uusin versio ei ihan täysin toimi E71:n kanssa.” Ai jaa?
Tänään menen ostamaan itselleni Android-puhelimen, vaikka joudunkin sitten luopumaan maailmankaikkeuden parhaasta näppiksestä ja siirtymään pitkine kynsineni kosketusnäyttöiseen näppikseen. Ei hyvä yhdistelmä sekään. Mutta epäilenpä, että tämä Nokian ja Microsoftin liitto ei tästä paremmaksi muutu, ei minun henkilökohtaisessa elämässäni, ei Suomen, ei Oulun, ei Tampereen osalta.
Bochum-seikkailusta Nokialla on opittu jotain. Tällä kertaa varoitettiin etukäteen ministereitä siitä, että rakennemuutos tulee olemaan suuri. Ministerit loihe lausumaan yksi toisensa jälkeen (vaalit tulossa!!), kuinka nyt tehdään kaikki nokialaisten perheiden eteen.  Ja pelastetaan se, mitä suomalaisesta ohjelmistoteollisuudesta on jäljellä. Jepjep.
Fuusioiden, saneerausten ja muiden suurten muutosten ilmoituksen hetkellä vain yksi on selvää: parhaat työntekijät ovat juuri allekirjoittaneet työsopimuksen kilpailijan kanssa. Ja jäljelle jäävät yrittävät ottaa mukaansa edes jotakin kelluttavaa ennen kuin hyppäävät sieltä palavalta öljynporauslautalta jäätävään veteen.
 

Ohjelmia on, entä katsojia?

Viimeistään kesällä ’85 Yhdysvalloissa opin, että televisio voi tarkoittaa muutakin kuin ykkös- ja kakkoskanavaa, jolla ajoittain lähetettiin Mainostelevision ohjelmia. Siihen aikaan Suomen tv:ssä hienointa olivat Technicolor-länkkärit, joita katseltiin koko perheen voimin. ”Amerikkalainen elokuva” oli mahtijuttu. Taisi se Dallaskin silloin jo kuulua viikko-ohjelmaan.

Tänään vietin kotisohvalla sairaspäivää ja katselin telkkaria aamusta iltaan. Tarjontaa on kuin Vilkkilässä kissoja: kaikki kanavat puskevat ohjelmaa pitkin päivää. Kuka tätä kaikkea katsoo? Entä kuka rahoittaa näiden lähettämistä?
TV:n tarjonta laajenee koko ajan, vaikka meitä katsojia on tässä maassa vain viitisen miljoonaa. Yleisö, tai paremminkin yleisöt, ovat pirstaloituneet. Mainostajan kannalta tilanne on toisaalta herkullinen, toisaalta hankala: tv-mainontaa myydään koko ajan edullisemmin, mutta samalla on vaikeaa tavoittaa halutut kohderyhmät.
Paluuta suurten yleisöjen aikaan ei ole. Nettiyhteys avaa entistä laajemmat valikoimat leffoja ja parhaita jenkkisarjoja jo meille ihan tavallisillekin katsojille. Enää ei tarvitse olla nörtti osatakseen vuokrata ja katsoa leffan Voddlerin välityksellä omasta telkkarista. Www.hulu.com on jo useamman vuoden ajan jaellut jenkkimarkkinoille tuoreita sarjoja, ja maailmalta kantautuu uutisia, joiden mukaan uusissa televisiossa ja pelikonsoleissa on suora nettiyhteys & pääsy laitevalmistajan omistamaan elokuva-arkistoon. Mihin me enää televisiokanavia tarvitsemme?
Sisällöntuottaja ja sisältöjen omistajat ovat tässä kisassa voittaja. TV-kanavien omistajat ja -mainosajan myyjät sen sijaan saattavat löytää itsensä piankin tilanteesta, jossa levy-yhtiöt olivat muutamia vuosia sitten. Kysyntä romahti, vain harvat halusivat enää omistaa cd-levyn ja kaikki muuttui melkein yhdessä yössä.
Jään odottamaan aikaa, jolloin www.hulu.com avautuu myös Suomen markkinoille. Sillä välin valmistaudun kuitenkin uusiin DVB-T2-lähetyksiin ja niiden myötä avautuviin, yhä uusiin tv-kanaviin.

Bisnesjulkkisten julkisalainen elämä

Poliitikot, viihdetaiteilijat ja urheilijat ovat viihdejulkisuuden tuttakin tutumpaa polttoainetta. Jokaisen menestykseen vaikuttaa olennaisesti se, miten suosittuja he ovat. Tämän vuoksi he ovat enemmän tai vähemmän valmiita antamaan osan elämästään julkisuudellle. Ennen vanhaan mediajulkisuutta saattoi säädellä sen mukaan, miten paljon itse halusi tuoda elämästään esiin. Jos esiintyi aina yksin, se riitti. Mutta annas olla, kun ensimmäisen kerran toit esiin puolisokandin tai lapset, olit itse vetänyt rajan niin pitkälle, että jatkossa olit ”julkista riistaa”.

En ole aivan varma siitä, miten säännöt tällä hetkellä toimivat, kun kysymyksessä ovat nuo perinteisesti julkisuudessa esiintyvät hahmot. Julkkisjuorut ja -kuvat ovat palkittua tavaraa niihin erikoistuneissa medioissa. Paparazzeja ei Suomessa tarvita, sillä jokaisella vastaantulijalla on taskussaan kännykkäkamera. Miksikäs ei ottaa kuvaa kapakassa ääliökännissä heiluvasta julkimosta ja tienata samalla vähän rahaa? Niin, miksikäs ei?

Olen jo vuosia hämmästellyt sitä, miten bisnesjulkkikset eivät päädy noiden juorujen ja juttujen kohteeksi? Mikäli bisnesjulkkis ei ole koskaan esitellyt itseään muuten kuin talousjulkisuudessa, hän saa olla Suomessa rauhassa. Mokailuista mahdollisesti tiedetään toimituksissa, mutta niitä ei tuoda esiin kaiken kansan huviksi. Koska ne eivät kiinnosta, sanovat journalistit.

Poikkeuksen bisnesjulkisuuteen ovat tehneet ne yrittäjät tai liikkeenjohtajat, jotka ovat uskoneet hyötyvänsä julkisuudesta taloudellisesti. Alkuun kaikki onkin sujunut mukavasti ja kauppa on käynyt. Harmi vaan, että ensimmäisenä mieleen tulevat Vesa Keskinen ja Antti Piippo ovat saaneet kokea myös sen, miten julkisuus kuitenkin aina voittaa tämän pelin. Keskisen osalta on vaikea sanoa, mihin kaikki johtaa, ja Piippo-casea lienee turha enää käsitellä. Ehkäpä ensi kesänä nähdään kyläkaupassa vuosikymmenen kovimmat myynnit? Mikäpä siinä. Markkinointia känniääliönä toimiminenkin voi Suomessa siis olla.

Tunnettu bisnesnainen Eija Nyman-Janatuinen pisti silmään Ilta-Sanomien kannessa tänään. Kertoi jälleen kerran vaikeista vuosistaan alkoholistina. Hieno veto, ajattelin. Ottaa mahdollisilta selkäänpuukottajilta aseet pois kertomalla kaikki itse. Kunnes googlaamalla totesin, että Nyman-Janatuinenhan on perustanut ”tasokkaan yksityisen avopäihdeklinikan”. Markkinointia komeimmillaan siis tämäkin juttu 🙂 Eija on taitava, kaikki kunnioitus hänelle!

Mielestäni on hienoa, että Suomessa vielä ollaan tilanteessa, jossa bisnesjulkkisten yksityiselämä todellakin on yksityistä. Mutta epäilenpä, että niin ei enää kovin kauaa ole. Kaupan Päivässäkin joku yleisössä oli tajunnut hetkensä tulleen, ja alkoi äänittää (kännykällä?) Matti Halmesmäen puheita. Hämmästyttävää. Mutta totta.