Lapsuudenkesinä kuljin usein äidin kanssa humisevien honkien keskellä kuivassa, valoisassa kangasmetsässä. Vasta aikuisena ymmärsin kävelleeni hyvin hoidetussa talousmetsässä, johon Suomen sodanjälkeinen kasvu perustui.
Suhteemme paperiin on intohimoinen. Emme ole valmiita luopumaan siitä. Puheen tahti kiihtyy ja äänensävy kohoaa, kun aletaan keskustella paperista luopumisesta. Sanomalehti halutaan aamiaispöytään, vaikka se pitää hakea postilaatikosta räntäsateen keskeltä taloyhtiön pihan äärilaidalta. Esite halutaan hipelöitäväksi työpöydälle, josta se päätyy kuormittamaan muutenkin ylityöllistettyjä kirjahyllyn hyllynkannattimia. Eikä tule sieltä enää nostetuksi muualle kuin kahden vuoden kuluttua siivouspäivänä kierrätyspaperilaatikkoon.
Tieto ja viihde, joita olemme aiemmin paperilta lukeneet, löytyy paljon sujuvammin verkosta. Sinne sen voi myös tarvittaessa tallentaa ja jakaa helposti eteenpäin. Emme enää tarvitse satojen metrien pituisia mappihyllyköitä, joihin säilömme mahdollisesti tarvittavaa tietoa. Silti tämä paperia rakastava kansa vastustaa muutosta äänekkäästi ja tiukasti.
Ei paperi todennäköisesti ihan heti tule elämästämme katoamaan. Ei, vaikka sanomalehti muutaman vuoden kuluttua ehkä jo luetaan rullalle käärittävältä grafeeninäytöltä. Sillä onhan paperi käsissä kivan tuntuinen käyttöliittymä. Minulle se edustaa luksusta ja hitautta, jota kaipaan sunnuntaiaamuihini vastapuristetun tuoremehun ja pressopannulla valmistetun maitokahvin seuraksi.
New York Timesin sunnuntailehti painaa viisi kiloa. Ainakin ennen muinoin sen paperi valmistettiin Suomessa.
