Neljäs kesälomaviikko päättyy parin päivän päästä. Vietän lomaani poikkeuksellisen myöhään, ja palaan töihin vasta elokuun toisella viikolla. Tämä on ollut yksi elämäni parhaista kesälomista.
Kuluneen viikon ajan olen lukenut somesta lukemattomia päivityksiä salasanojen unohtamisesta, töihinpaluun tylsyydestä, ajatusten tökkimisestä ensimmäisinä päivinä… Mutta hän, joka ei valita, iloitsee harjoittelupaikastaan. Hän on lähes kuusikymppinen, pari vuotta sitten työttömäksi jäänyt kovan luokan ammattilainen.
Työelämä on jakautunut kahtia. Me, joilla töitä on, tuskailemme paineen alla, mietimme, miten selviämme syksystä, buukkaamme jo seuraavia lomia. Ja he, jotka ovat joutuneet työttömyyden kouraisemaksi, katsovat vierestä meitä valittajia. Nolottaa. Tuntuu ministi samalta kuin italialaisella biitsillä maatessa, kun afrikkalainen maahanmuuttaja tulee myymään minulle aurinkolaseja – ehkä kymmenennen kerran sinä päivänä. Olen ärtynyt, sanon no thanks, katson muualle. Mutta minua nolottaa.
Epätasa-arvoisuus niin globaalissa maailmassa kuin kotimaisessa työgenressäkin syö maailmanrauhan aamiaiseksi. Ei, minulla ei ole ratkaisuja. On vain paljon ajatuksia.
Kesälomani oli todella hyvä. Niin hyvä ja rentouttava, että viimeisen kesälomaviikon aikana pesin kotini ikkunat, kierrätin turhaa tavaraa, hoidin hankintoja syksyä varten ja omaa kuntoani joogasalilla. Lähden maanantaina töihin innokkaana, sillä minulla on todella hyvät työkaverit, erittäin haastava ja kiinnostava työ ja mahdollisuus vaikuttaa yhtä yritystä suurempiin asioihin.
Olen etuoikeutettu ja tiedostan sen. Globaalisti ja ihan tässä omassa kuplassani.
