Naurattaa ääneen. Luen lähes 30 vuoden takaisia omia kirjeitäni, jotka ystävättäreni postitti minulle takaisin. Kirjeissä lörpöttelen kuulumisiani, suunnittelen tulevaa, muistelen yhteistä ulkomaanmatkaa. Kirjeistä välittyy arkisia hetkiä, niin onnen kuin huolenkin. On inssiajoa, on yo-kirjoitusten kanssa tuskailua, poikaystäväpohdintaa. Elämää.
Ammatinvalintapsykologi- ja personallisuustesti -kohta pysäyttää. Mikä tuska abivuonna olikaan, kun en tiennyt, mitä oikein haluaisin työkseni tehdä! Muistan ärtyneenä tiuskineeni niin sukulaisille kuin opollekin, että pyrin Rovaniemelle yo-pohjaiseen rekkakuskikoulutukseen. Sillä kysymykset yleensä loppuivat.
Kunnes opotunnille tuli eräänä päivänä opiskelija, joka kertoi omista opinnoistaan Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Tuntui, kuin salama olisi iskenyt. Tiesin välittömästi, että tuossa se nyt on. Ei ollut mitään käsitystä, mitä koulutuksellani sen jälkeen tekisin, mutta mahdollisuus tutkia yhteiskunnan kehittymistä ja ihmisten käyttäymistä, ja sitoa nämä kaksi yhteen viestinnän opinnoilla, oli yhtäkkiä ilmiselvä valinta. En voi sanoa, ettenkö olisi katunut valintaani. Sillä kävinhän minä pyrkimässä kerran kesken opintojeni Kauppakorkeakouluunkin. En päässyt. Se on todennäköisesti parasta, mitä minulle opiskeluvuosina tapahtui.
Lörpöttelen kuulumisiani edelleen. Nykyisin vähemmän kirjeissä, enemmän somessa. Enää en tuskaile, mitä seuraavaksi tekisin. Olen jo oppinut luottamaan siihen, että tilanteen niin vaatiessa eteen tulee opas, joka näyttää mihin kannattaa suunnata seuraavaksi. Ja sillä välin parasta mitä voi tehdä, on nauttia nykyhetkestä. Tästä rikkaasta elämästä.
