Taistelen, todellakin taistelen

Äsken alkoi naurattaa. Olen viimeisten päivien aikana pyöritellyt keskusteluissa kollegojen ja konsulttien kanssa aika paljon sanoja tuotehallinta ja toiminnanohjausjärjestelmä. Ja voin kertoa, että välillä siinä on toden totta ollut aikamoinen taisteluhenki päällä. Periksi ei anneta, kele! Tämä vielä ratkaistaan! Päätöksiä, päätöksiä!

Aiemmalla urallani olin tekemisissä vain tuoteketjun loppupään kanssa. Lähes 19 vuoden ajan perehdyin asiakkaan tavoitteisiin, suunnittelin ja toteutin viestintää ja markkinointia. Toki omassa yrityksessäni hoidin myös hallintoa, myin ja johdin. Mutta en minä ikinä ollut näin lähellä tuotantoon, tuotehallintaan ja toiminnanohjaukseen liittyviä asioita. Sanon ihan rehellisesti, että nyt olen epämukavuusalueella.

Muunnamme parhaillaan kollegojeni kanssa perinteistä pk-teollisuusyritystä brändivetoiseksi yritykseksi. Olemme luoneet ainutlaatuisen konseptin. Tuotteisiin ja asiakkaisiin liittyvä tiedonhallinta luovat kivijalan liiketoiminnalle verkossa, digitalisoitumisen hyödyntämiselle. Meillä ei ole käynnissä it-projekti. Ei edes ict-projekti. Meillä on käynnissä muutos, joka koskettaa yrityksen kaikkia osia, vaikkakin tuotantoa vähiten.

Olen onnellinen johtoryhmästä, jossa jokaisella on erilaista osaamista kuin minulla. Työskentelen tiedonhallinnan kehittämiseen liittyen etenkin kollegani Paulin kanssa, joka on tehnyt uransa tuotannon johtotehtävissä paperiteollisuuden palveluksessa. Hän työskentelee systemaattisesti ja analyyttisesti, ja osaa juuri niitä asioita, jotka saavat minut kiemurtelemaan ärtyneesti. Yhteistyömme toimii ehkä juuri siksi niin hyvin, että välillämme vallitsee vahva keskinäinen kunnioitus toisen osaamista kohtaan. Hän on monessa liemessä keitetty tuotantotalouden insinööri, minä valtiotieteellisen koulutuksen saanut, pitkän yrittäjätaipaleen kulkenut strategia- ja markkinointinörtti.

Voisin sanoa tämän jokaisesta johtoryhmäläisestämme erikseen ja yhdessä. Me täydennämme toisiamme. Emmekä me ole täydellisiä, mutta me haluamme hioutua todella hyväksi tiimiksi. Se vaatii paljon muutosta myös itsessämme. Arvaatkaa mitä. Sekään muutos ei ole helppo.

Työnantajani Eskimon strategia kiteytyy lupaukseen ”Taistelemme parhaiden makujen puolesta”. Kirjoitan tätä blogipostausta hiukan ylimittaiseksi venyneen toimistopäivän jälkeen pizzerian pöydässä. Tuntuu, että tämä taistelu vaatii juuri tänään hieman itsensä palkitsemista. Tänään kun oli taas sellainen päivä, jolloin näin ulkopuolisten silmissä syttyvän innostuksen kertoessani kaikesta siitä, mitä olemme Eskimolla tekemässä. Yleisön kannustus kantaa läpi tämän arkisen taistelun.

Muutamme tässä samalla muutakin kuin vain tätä yritystä. Luomme malleja, joista tiedän muidenkin suomalaisten yritysten – ja sen myötä koko maan – hyötyvän. Sehän sopii minulle. Valtiotieteilijälle, ikuiselle maailmanparantajalle.

Ruoka, intohimojen(i) kohde

Leivoin kolmekymppisenä pullaa kotikeittiössäni. Tätini seurasi taikinan valmistumista. ”Mummusi olisi kyllä kauhuissaan, jos olisi nähnyt tuon.” ??? ”Sulla on monitoimikone, mutta sä teet taikinan käsin. Mummu ois antanut mitä vaan tollasesta koneesta.

Minun sukuni naisilla on aina ollut intohimoinen suhde ruokaan. He ovat kokeneet ajan, jolloin ruokaa ei ollut, mutta myös sen, kun sitä on ollut ylenmäärin, sairauteen asti. Meillä on tehty itse korppujauhoja, makaronivelliä, leipäressua ja marjapuuroa. Perhejuhliin ruoan valmistaminen yhdessä on aina kuulunut olennaisesti. Viime kesänä järjestimme kuusikymppiset yli 80 henkilölle omin voimin, mikä tuntui jälleen kerran todella kivalta. Muutama sukuni naisista on myös työskennellyt keittiössä. Tätini oli suuren liikepankin pääemäntä, joka järjesti pankinjohtajille ja näiden asiakkaille juhlia näyttävissä kultasaleissa. Äitini kokkasi lounaskuppiloissa ruokaa useaan eri otteeseen, mm. Malmin legendaarisen lentoaseman ravintolassa.

Tänään kuuntelin lenkillä erinomaisen radio-ohjelman suhteestamme ruokaan. Jyrki Sukula ja Sami Tallberg jutustelivat toimittaja Arto Koskelon kanssa italialaisista tryffeleistä, viinistä ja suomalaisista metsänantimista, villiruoasta. Minua suretti, kun ajattelin ihmisiä, joille ruoka on vain tankkausta tai lohtua varten. He eivät pääse kokemaan sitä iloa, minkä hyvän ruoan valmistaminen ja nauttiminen tuottaa.

Minua surettaa myös, miten paljon ruokaan liittyy negatiivisia asioita. Ruokaa aliarvostetaan heittämällä sitä roskiin jopa 30 kiloa per henkilö vuodessa ja toisten ihmisten ruokavalintoja kritisoidaan avoimesti. Kouluruokaa haukutaan, vaikka se tuotetaan yhteisillä varoilla, ja sen tekijät ovat lähinnä taikureita kyetessään toteuttamaan täysipainoisia aterioita minimaalisilla panostuksilla.

Ruoka on ”maailman paras itsehoitolääke”, sanoo Jyrki Sukula. Minä lisäisin: niin fyysisiin kuin psyykkisiinkin oireisiin. Minulle ruoan ja aterioiden valmistaminen toisille on  yksi elämän suurimmista nautinnoista. Elämän parhaat hetket koetaan aterioiden äärellä, sanotaan työnantajani Eskimon uudessa tarinassa. Olen täysin samaa mieltä. Koen olevani hyvin onnekas, kun saan työskennellä ruoan parissa, vaikka keittiössä vietänkin vain vapaa-aikaani.

”Pullataikina täytyy tehdä käsin”, vastasin tädilleni. ”Kone ei kerro taikinan tuntua. Kosketus kertoo, milloin taikina on sopivan pehmeää, sitkoisaa, eikä enää tartu liikaa. Silloin siitä tulee paras pulla.” Tämän opin toiselta tädiltäni. Siltä, joka keitti ’80-luvulla omalla reseptillään sinappia valtakunnan tunnetuimmalle pankinjohtajalle.

Ruoka on maailman paras itsehoitolääke -radio-ohjelman voit kuunnella tästä linkistä.

Työkaverini on maailman (toiseksi) paras pölynimurikauppias

Mä pidin tilastoa käynneistäni. Tutkin tuloksia ja totesin, että ei mun kannata käydä päivällä myymässä. Mies palautti kuitenkin imurin illalla kotiin tullessaan. Aloin käydä alkuillasta: kerroin, että teen tutkimusta siivoamisesta ja olen valinnut heidät. No siellä mä sitten kartoitin siivouskäytäntöjä ja tamppasin mattoja. Musta tuli maailman paras lisälaitteiden myyjä. Se yksi perulainen voitti mut itse imurien myynissä.”

Verraton tarina, jonka sain vastikään kuulla kollegaltani Markku Lukkarilta, Eskimon markkinointi- ja myyntijohtajalta. Myyminen on hänelle intohimo. Sähköpostissa ja toimiston käytävillä kuuluu lähes päivittäin kovaan ääneen huudahdus JESS! Voittaminen, on sitten kyseessä asiakkaan luottamus tai kilpailijan päihittäminen, ajaa häntä eteenpäin. Ihan niin kuin ketä tahansa erinomaista myyjää.

Toinen armoitettu myyjä ja myyjien valmentaja, Celectus Oy:n toimitusjohtaja Mika Aittamäki, jakoi tällä viikolla minunkin tietooni uutisen, että Tallink on tilannut Meyer Turulta uuden laivan. Siis tilannut. Ei riemua valtavien myyntiponnistelujen tuloksesta, ei hehkuttelua myyntitaidoilla, ei kilpailijan voittamisen riemua. Vaan ilmoitus tilauksesta. Tulikohan se faksilla?

Myynnin arvostus on Suomessa vähitellen kasvamassa. On aikakin, sillä edelleen aika monessa yrityksessä keskitytään tilausprosessien ja -järjestelmien hiomiseen myyntitaitojen sijaan. Aktiivinen myyminen tuntuu monelle olevan epämiellyttävää, vähän niin kuin toisten palveleminenkin. Ikään kuin myyminen ja asiakaspalvelu olisivat jotenkin alempiarvoisten ihmisten hommaa. Hilpeä ajatus!

Monelle myyminen tarkoittaa edelleen omien tuotteiden tai palveluiden erinomaisuuksien luettelemista. Liian usein myyjä unohtaa kysyä pöydän yli mitä asiakas tarvitsee tai selvittää taustat ennen myyntikäyntiä. Surkeimmat tarinat kertovat myyjästä, joka tulee uuden asiakkaan luo ja kysyy ”mitä te oikein teette?”. Huh. Huh. Puuh.

Entäs sitten kun asiakas itse soittaa ostaakseen? Tilausta vastaanottava ihminen on vaisu, ei kysy eikä tarjoa lisää. Okei. Homma tuli hoidettua. Parhaassa tapauksessa jopa kuulumiset kysyttyä, mutta ei myytyä yhtään lisää. Harmi. Asiakas oli valmiiksi ostomoodissa. Enemmänkin olisi ehkä mennyt kaupaksi.

Parhaat hetket aiemmalla yrittäjän urallani olivat isojen kauppojen leimaamia. Kun olimme saavuttaneet asiakkaan luottamuksen, oppineet ymmärtämään tämän arkea, ratkomaan ongelmia ja päässeet tuottamaan asiakkaan bisnekselle lisäarvoa. Saaneet asiakkaan ymmärtämään saamansa hyödyn ja maksamaan siitä molempien kannalta reilun meiningin mukaisen korvauksen. Silloin firman käytävillä kuului kovaan ääneen ME TEHTIIN SE!

”Mä työskentelin myös tarjoilijana. Siihen aikaan tarjoilijoiden palkka muodostui omalla vastuulla olleiden pöytien myynnistä saadusta prosentista. No, käytännössä mä laitoin ne prosenttipalkat säästöön ja elin tipeillä, jotka tyytyväiset asiakkaat jättivät mulle.” Arvaatte ehkä kenen kertomaa? Maailman (toiseksi) parhaan pölynimurikauppiaan.