Koska viimeksi olet kysynyt itseltäsi miksi menen juuri tähän työpaikkaan päivittäin? Ja miten voin tehdä tästä työpäivästä hyvän? Itselleni, työkavereilleni, asiakkailleni? Väitän, että aika harvoin. Useammin olet valittanut siitä, kuinka väsynyt olet – onhan maanantai – tai kuinka ”raahauduit” aamulla bussipysäkille. Olet antanut oman väsymyksesi tarttua muihin ja päästää noidankehän vilistämään yhä kiivaammin. Entä jos ottaisit fiiliksen omiin käsiisi ja toimisit tietoisesti toisin?
Olen kuluneen talven ja kevään aikana joutunut asioimaan läheisteni sairauksien vuoksi kuudessa sairaalassa, kuudellatoista osastolla. Olen tavannut kymmeniä terveydenhuollon ammattilaisia. Olen ollut mukana viidessä ambulanssikuljetuksessa. Otokseni on mielestäni varsin kattava. Kyseiset kuusi sairaalaa ovat kaupungin, yliopistollisen keskussairaalan ja yksityisen yrityksen vastuulla. Väitän, että työilmapiiri ratkaisee sen, miten potilaita ja heidän omaisiaan kohdellaan. Tiedän, että väitteeni on epäortodoksinen, sillä kaikki meistä tietävät, että hoitotyö on kriisissä. Rahat eivät riitä. Resursseja ei ole tarpeeksi. Sairaalat homehtuvat käsiin. Käsipareja ei ole tarpeeksi.
Mutta silti. Kun hoitaja tulee työvuoroonsa (yksityisen sairaalan) heräämöön ja huhuilee työtoverilleen ”ihanaa, säkin oot tänään töissä” ja sitten he halaavat ja kehuvat sitä, miten mahtavia tyyppejä ovat, ei potilas voi kuin hymyillä. Täällä on hyvä fiilis! Minutkin huomioidaan ihmisenä.
Tai kun hoitaja (kaupunginsairaalassa) ei reagoi mitenkään kanslian ovelle tulleeseen omaiseen, ei vaikka tämä yrittää pyytää varovaisesti apua läheiselleen. Kun potilasta ei useista pyynnöistä huolimatta tutkita kunnolla, ja lopputulos on katastrofaalinen. Kun tippa ei toimi, eikä omainen oikein uskalla pyytää hoitajia tarkistamaan asiaa rajun reaktion pelossa… Silloin sitä miettii, mikä on oikein mennyt pieleen.
Onneksi (keskussairaalassa) osastonlääkäri pyytää tuomaan halvaantuneen, puhekyvyttömän potilaan yöpöydälle kuvia ajalta, jolloin hän oli vielä aktiivinen. ”Teemme työmme paremmin, kun näemme hänestä kuvia vapaa-aikana, harrastamassa ja läheistensä kanssa.” Voiko tätä uskoa todeksi? Tällaista inhimillisyyttä? Kyllä voi, kiitos osastonlääkäri Mika Saarelan ja koko Meilahden neurologisen osaston henkilökunnan. Osastolla potilasta kohdellaan arvokkaasti ja omaisten jaksamisestakin ehditään huolehtia. Kansilasta kuuluu iloinen puheensorina ja omainen huomioidaan aina niin pian kuin se on mahdollista. Ilmapiiri on kannustava ja hyvä.
Onneksi kokemukset mainituilta kuudeltatoista osastolta ovat enimmäkseen myönteisiä. Ja mikä tärkeintä, se, missä pisimpään olen omaisena vieraillut, toimii mainiosti ja läheiseni saa hyvää hoitoa. Surullisinta on, että olemme oppineet pelkäämään sitä yhtä, negatiivisuuden valtaamaa, osastoa…
Resurssipula vaivaa koko terveydenhuoltoa. Eikä vain terveydenhuoltoa, vaan monia muitakin suomalaisia työpaikkoja. Kiirettä pitää kaupassa, pankissa, tehtaassa ja päiväkodissa. Mutta jostain syystä toisissa paikoissa tosiasiat on tunnustettu ja niiden kanssa on päätetty pärjätä. On todettu, että oma, työkaverien ja asiakkaiden fiilis on parempi, kun hoitaa työnsä hyvin, pitää yllä hyvää fiilistä ja kannustaa toista ihmistä sopivan tilaisuuden tullen.
Mitä jos huomenna asettelisit työpaikalle astellessasi hymyn huulillesi, kiittäisit aamukahvin keittänyttä työkaveria ja päättäisit puhua ystävällisesti kaikille päivän aikana tapaamillesi ihmisille? Väitän, että päiväsi on aika paljon parempi. Puhumattakaan siitä, miten paljon paremman siitä teet muille ihmisille.
