Kuulin muutama viikko sitten kaupan ammattilaiselta sanan hybridikuluttaja. Pidin siitä välittömästi. Minusta se kuvasi omaa lapsuuttani 1970-luvulla: äidin kanssa asioimme bussilla Hakaniemen halliin ja torille, kotikadulle ajavalta kala-auton myyjältä äiti osti viikoittain kalaa ja juureksia. Lähikauppamme oli keltainen Elanto, josta ostin äidin pyynnöstä maitoa ja itselleni Pinna-mehujään. Leppävaaraan rakennettuun Maximarketiin ajettiin isän autolla lähinnä hämmästelemään myymälän jättimäistä kokoa.
Kaupan ihmiset käyttävät hybridikuluttaja-termiä selittääkseen muutosta, jonka keskellä kauppa Suomessa juuri nyt elää. Verkko ja ulkomaiset toimijat ovat kasvattaneet vaikeuskerrointa, katteet pienenevät, asiakasta on (kuulemma) vaikea tavoittaa. Asiointi hajaantuu useisiin eri yritysten tarjoamiin asiointikanaviin. Kaikki ovat muuten asioita, joiden kanssa monet muiden alojen yrittäjät ovat aina joutuneet selviytymään.
Väitän, että suurin osa ongelmista johtuu siitä, että suomalaiset kaupan- ja elintarviketeollisuuden suuryritykset ovat tottuneet toimimaan ”kaikkea kaikille” -mallilla. On tehty tasapaksua mainontaa ja tasapaksuja tuotteita tasapäiseksi peruskoulussa kasvatetulle kansalle, jonka joukosta erottautuminen on aina ollut maassamme suuri virhe. Onneksi tämä on muuttumassa!
Suomen markkinoiden pienellä koolla ja pitkillä maantieteellisillä etäisyyksillä on totuttu selittämään kaikkia ongelmia. On kasvatettu yritystä vain kotimarkkinoilla ja ajauduttu ”kaikkea kaikille” -tarjoamaan, kun suuremmaksi kasvaminen ei ole muuten ollut mahdollista. Pientä ja kannattavaa toimintaa ei ole arvostettu, vaan yrityksiä on kasvatettu yritysostoilla, jolloin pienet kilpailijat on saatu pois markkinoilta hintahäiriköimästä. Duopolit ovat vahvistuneet etenkin elintarviketeollisuudessa ja ruokakaupassa.
Malli toimi ihan mukavasti siihen asti, kunnes Suomi joutui aidon kilpailun tilanteeseen. Kilpailua ovat 2000-luvulla synnyttäneet ulkomailta tulevat yritykset, jotka ovat aina toimineet kovassa kilpailussa. Ne ovat tottuneet ajattelemaan asioita asiakkaan eikä tuotekehityksen näkökulmasta. Ja nyt, kun verkko on tarjolla jo lähes jokaisen kuluttajan puhelimessa, globaali kilpailu on läsnä kaikilla toimialoilla. Minäkin olen jo ostanut ensimmäisen kerran vaatteita Zalandosta, kun juuri niitä tiettyjä ei millään kotikaupungin kivijalkaliikkeistä löytynyt.
Miettikää mitä Plantagen tai Bauhaus ovat tehneet omilla toimialoillaan! Tai Gigantti! Ja miten suomalaisyritysten johtajat ja toisaalta kuluttajat ovat näihin uusiin toimijoihin suhtautuneet…
Minulla on teille tarjolla fakta, joka ei ole edes uutinen: kuluttaja on epärationaalinen olento. Kuluttaja ei ole uskollinen yhden yrityksen tuotteille tai palveluille, ei, vaikka lompakossa olisi yrityksen kanta-asiakaskortti ja kotiin lähetettäisiin postitse miten hienoja suoramainoskirjeitä tahansa. Kuluttaja on aina ollut hybridikuluttaja. Tässä vaan meni muutama vuosikymmen, joiden aikana elettiin siinä käsityksessä, että kuluttajan uskollisena pitämiseksi riittää, kun rakennetaan lisää seiniä ja kattoja – jotta kansainväliset kilpailijat eivät saa parhaita kauppapaikkoja.
Kilpailu tekee hyvää. On katsottava maailmaa asiakkaan silmin. On parannettava omia prosesseja, kehitettävä brändiä, vastattava asiakkaan vaatimuksiin. Tehtävä kaikkensa, että asiakaskokemus yllättää positiivisesti päivittäin. Päätettävä haluaako olla oman kylän paras, vai kenties maailman paras. Ja toimittava näiden päätösten edellyttämällä tavalla. Sillä kanta-asiakaskortti ei enää asiakkaalle riitä.
Eilen söin lapseni kanssa Hakaniemen Hallin kahvilassa Eromangan lihapiirakat. Ajattelin ääneen: tuletkohan sinäkin tänne aikanaan lastesi kanssa? Kotimatkalla piipahdimme lähi-Alepassa ostamassa maitoa ja hedelmiä. Illalla kävimme vielä Bauhausissa jouluvalo-ostoksilla ja kotimatkalla pysähdyimme K-Supermarketissa ostamaan Kolmen kaverin jäätelöä. Sellainen hybridikuluttajan tavallinen lauantai.
