Juuri nyt olen väsynyt; flunssainen, kärsimätön ja levoton. Haluan sulkea somesta ja perinteisestä mediasta tulvivat huonot uutiset pois elämästäni. Haluan vetäytyä hyvän vahvaan syliin.
En muista ’90-luvun alun lamasta oikeastaan mitään. Olin silloin reilu parikymppinen opiskelija, joka teki kolmea osa-aikatyötä – eri aikoina viikosta eri hommissa, siis en suinkaan 24/7 kolmea työtä ja opintoja. Somesta ei tietoakaan, internet otti haparoivia ensiaskeliaan yliopisto-opiskelijoiden sähköpostin muodossa. Oli helppoa sulkea uutiset ulos elämästä. Ja keskittyä oman kuplan sisällä elämiseen. Lopetin sanomalehden tilaamisen ja tv-uutisten katsomisen.
Ympärillä yritykset tekivät konkursseja, Suomi velkaantui, moni pienyrittäjä murtui järkyttävien velkojen ja korkotaakan alle. Menetti kaiken. Työttömyys oli huipussaan. Näin olen myöhemmin lukenut mediasta. Minä istuin ’90-luvun ensimmäisen puoliskon luennoilla kuuntelemassa esimerkiksi valtiovarainministeriön neuvottelevan virkamiehen tarinoita valtion budjettineuvotteluiden hämmentävistä käänteistä, joissa tunneälyllä ei ollut sijaa. Väsyttämisellä kylläkin. Mieleen tuli, onkohan minulle enää paikkaa suomalaisessa työelämässä, kun täältä joskus valmistun. Ja haluanko osaksi silloisten tarinoiden kuvaamaa työelämää?
Aloin tehdä gradua irtisanomisesta esimiestyön osana. Kuulin tarinoita yrityksistä ja julkisista organisaatioista, joiden oli pakko muuttua. Tapasin mm. Postipankin, Osuuspankin, Suomen Posti-Telen (!) ja VTT:n johtajia, jotka olivat joko vastanneet koko uudelleenjärjestelyprojekteista tai joutuneet itse kasvotusten irtisanomaan alaisiaan. Raskaita kokemuksia. Mutta eivät niin raskaita kuin irtisanotuksi tuleminen.
Kiinnostuin tarinoista, joiden lopputuloksena moni sanoi jälkikäteen, että ”irtisanotuksi joutuminen oli parasta mitä minulle on tapahtunut”. Moni sellainen, joka oli tottunut tulemaan töihin kahdeksaksi ja lähtemään kotiin neljältä työtunnit täytettyään, oli ensimmäistä kertaa työuransa aikana joutunut pohtimaan, mitä elämältä oikeasti haluaa. Törmännyt seinään, mutta noussut ylös.
Tuhansia ihmisiä yhdestä organisaatiosta. Kymmeniä tuhansia yhdeltä toimialalta. Kaikkiaan satoja tuhansia. Pankkitoimiala muuttui. Teleala muuttui. Muistatteko telexin, lankapuhelimen ja pankkikonttorin, jonne ei tarvinnut varata aikaa? Postisiirtokuoret?
Maailma muuttuu. Koko ajan. Ihan kuin olisimme unohtaneet, että uudistuminen on elinehto, ei vapaaehtoista. Ihan kuin olisimme unohtaneet, miten pankkitoimiala uudistui liian myöhään. Miksi nämä samat virheet pitää tehdä yhä uudelleen ja uudelleen? Miksi tämä yhteiskunta jääräpäisesti pitää kiinni vanhasta, uhkailee ja kiristää, menettää päivä päivältä otetaan, eikä näe muutoksen tarvetta? Ajaa itseään samaan umpikujaan kuin reilut 20 vuotta sitten. Tällä kertaa kuitenkin syvempään kuin silloin.
Haluaisin muuttaa tuon kaiken. Kuin taikaiskusta. Mutta en voi.
Minä tiedän, että hyvän kierre on vahvempi kuin pahan. Hyvän sylissä on vahvoilla käsivarsilla. Paha kuihtuu, pienenee, sulaa hyvyyteen. Uskon siihen sydämeni pohjasta. Elämänkokemus on opettanut, että hyvä ei tarkoita aina pehmeyttä ja periksi antamista. Joskus täytyy olla kova. Ja joskus tekee itselle hyvää sulkea paha pois ainakin hetkeksi ja keskittyä kellumiseen oman kuplan sisällä.
Sitten jaksaa taas taistella uudistumisen puolesta. Sen, joka on kuitenkin edessä.
