Tammikuussa 31 vuotta sitten sain tutustua työelämään Uudenmaan verovirastossa. Kahden viikon ajan matkustin aamulla koulun sijaan Itä-Pasilan betonibunkkereiden ytimeen oppiakseni mitä työnteko on. Opin tärkeän asian: kaksi kertaa päivässä vietetään viidentoista minuutin mittainen kahvitauko. Tasan kello kymmenen ja tasan kello neljätoista.
En muista tuosta tet-jaksosta mitään muuta. Hämärä muistikuva mapittamisen apuna toimineesta pahvisesta aakkostimesta minulla on. Mutta suurimpana mieleen jäi hämmennys kellon tarkkuudella vietetyistä kahvitauoista, joiden aikana istuttiin tympeillä keltaisilla kernisohvilla ja viritettiin keskusteluntynkää. Tunsin oloni ulkopuoliseksi. Sitä olinkin.
Seuraavan kerran kohtasin ”virallisen” yhteisen kahvitauon puolitoista vuotta sitten. Silloisessa työyhteisössäni oli tapana virkistää aivoja ja kehoa nauttimalla kuppi hyvää cappuccinoa tai lattea – miksei teetäkin – yhdessä. Nauru raikui, ihmiset vaihtoivat vilkkaasti mielipiteitään ja jatkoivat hetken kuluttua töitään keskittyneesti, hiljaa avokonttorissa toisilleen työrauhan tarjoten. Ensin minua ärsytti, sitten aloin kaivata noita yhteisiä hetkiä. Ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin, että yhdessä vietetty kahvitauko voi aidosti lisätä työn iloa ja tehostaa työntekoa.
En vieläkään ymmärrä kellontarkkoja kahvitaukoja työssä, jossa ihmiset eivät seiso saman teollisuushihnan äärellä toteuttamassa tehtäväänsä. Siellä ne ovat edelleen perusteltuja, sillä tauko vaikuttaa kymmenien muidenkin ihmisten työn sujumiseen.
Haluan elää maailmassa, jossa kahvitaukoa vietetään kollegojen kanssa, koska tauko piristää ja sitä on kiva viettää yhdessä. En siksi, että kahvitauko on saavutettu etu. Työntekijän suhde kahvitaukoon kertoo suhteesta työhön ylipäätään. Onko työ ilo vai pakko? Onko se etuoikeus vai velvollisuus? Onko se onnistumista vai ihansamaa?
Tällainen idealistinen päiväperho kun olen, uskon myös tiimien kykenevän itse päättämään ajankäytöstään ilman esimiehen ohjausta. Uskon ihmisten haluavan päästä yhteisiin päämääriin ja kantaa vastuuta työtehtävien hoitamisesta yhdessä. Uskon Supercellin johtajan Ilkka Paanasen malliin. En 1800-luvun lopulla syntyneisiin työnjohtamisen ja -tekemisen malleihin. Joskus tässä välimaastossa taapertaessa on hieman ristiriitainen olo.
Kiitos Pekka!
Vielä on monessa, varsinkin tuotannollisessa, firmassa vanhat tavat valloillaan. Onneksi maailma muuttuu ja ihmiset pääsevät tauolle virkistymään, kun sitä tarvitsevat. Eikä kellontarkasti TESiin perustuen 🙂