Neljä vuotta sitten tähän aikaan istuin Marian sairaalan poliklinikan käytävällä odottamassa äitiäni ja sisartani, jotka olivat tulossa sinne ambulanssilla toisesta sairaalasta. Olin viettänyt päivän Meilahden sairaalassa isäni kanssa, joka oli viety sinne kaksi päivää aikaisemmin ambulanssilla. En ikinä unohda noita kevään 2012 päiviä, matkoja ambulanssilla, hetkiä sairaaloiden käytävillä ja potilashuoneissa.
Tammikuut ovat olleet minulle uuden elämän alkuja ennenkin. 20 vuotta sitten tänä päivänä syntyi yritykseni. Vaikka sen liiketoiminta on nyt myyty, se on edelleen olemassa. Sen nimi on muuttunut vähintään yhtä paljon kuin suhteeni siihen. Enää se ei määrittele arkeani, ei tuota iloa, mutta ei myöskään murheita. Se ikäänkuin vaan on. Olen iloinen tästä muutoksesta, jonka olen itse valinnut ja toteuttanut.
Jos pitäisi valita kolme asiaa, jotka ovat muuttaneet minua eniten, listalle pääsisivät lapseni, yritykseni ja vanhempieni äkillinen sairastuminen tammikuussa 2012 – ja kuolema samana keväänä, vain kolmen kuukauden välein toisistaan.
En tiedä, loppuuko suru koskaan. Minulla on vasta neljän vuoden kokemus vanhempieni kaipaamisesta. Vuoden mittaan on useita päiviä, jolloin suru nousee pintaan. Mutta paljon, paljon enemmän, sadoittain, on niitä päiviä, jolloin olen kiitollinen. En tarvitse onnellisuuteen huippuhetkiä, luksusta, sähäkkyyttä. Toistelen, että minulla on kaikki. Enkä tarkoita, etteikö minulla olisi unelmia, ettenkö suhtautuisi asioihin intohimoisesti, janoaisi menestystä. Mutta minun ei tarvitse lausua ääneen ”pitäis vaan olla kiitollinen, kun asiat on hyvin”. Sillä minä olen juuri tähän päivään tyytyväinen ja paljosta kiitollinen.
Tänä aamuna lähdin kiireessä autoilemaan. Oli pimeää, satoi vettä ja pihatiellä oli upottavaa loskaa. Törmäsin naapuriasunnon betoniportaaseen. Auton rengas hajosi. Viisi tuntia myöhemmin sain autokorjaamolta tekstiviestin, että autoni on kunnossa. Väliin mahtui hinausauton tilaaminen, sen kyydissä korjaamolle matkustaminen, tilannearvion tekeminen, vuokra-auton hankkiminen ja pari muuta asiaa. Tarkkailin itseäni sivusta. Olin hämmästyttävän rauhallinen. Joskus entisaikaan olisin hermostunut ja kiukutellut ääneen. Koska aina tulee jotain, asioihin on vain mukauduttava. Tai sitten muutettava ne asiat, jotka voi itse muuttaa.
Juhlavan tästä yritykseni syntymäpäivästä teki puhelu kollegan kanssa, joka rengasasiasta kuultuaan totesi, että ”älä Susanna huoli, vahinkoja sattuu. Kyllä me tämä asia hoidetaan.” Silloin, kun olin vielä päätoiminen yrittäjä, noita sanoja ei minulle sanonut kukaan. Sillä minä itse olin se, joka asiat yleensä hoiti. Yrittäjyys on elämäntapa, sanotaan. Se on myös vertaansa vailla oleva elämän korkeakoulu, jota en vaihtaisi ikinä pois omasta kokemuslaaristani.
Mennyt olkoon. Huominen tulee, toivottavasti. Ainut, mikä minulla on, on nyt.