Lokakuun teema aikakausilehdissä on syöpä, lähinnä rintasyöpä. Selviytymistarinoita löytyy niin julkkisten kuin ihan tavallisten naisten keskuudesta. Puhutaan myös lähestyvän Movemberin vuoksi eturauhassyövästä. Ja paljon puhutaankin.
Juuri nyt tuntuu, että syöpää käsitellään ihan liikaa. Tänään kuitenkin Hesarissa syöpään sairastunut nainen kirjoitti pääkirjoitussivun kolumnissa syövästä niin, että pysähdyin tekstin äärelle. Hän puhui sairaalassa käydyistä keskusteluista, joissa pääteemana oli kiitollisuuteen herääminen vasta, kun sairaus oli iskenyt. Hän puhui myös hirveästä kuolemanpelosta, joka valtaa mielen syöpädiagnoosin tultua osaksi elämää. Siitä pelosta ei kuitenkaan aikakausilehtien palstoilla lokakuussa juurikaan puhuta. Puhutaan positiivisuuden voimasta, selviytymisestä, hoidoista. Kuolema vaietaan kuoliaaksi. Ainakin miltei kokonaan.
Tiedät tämän itsekin: kun läheinen sairastuu, toteat ”miksi aina käy näin – miksei voi olla kiitollinen elämästään ennen kuin joku sairastuu vakavasti?”
Minä olen. Olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jolloin herään terveenä. Ja kun lapseni ja muut läheiseni heräävät terveenä. Silloin arki kulkee radallaan. Rutiinien, ketutuksen, ilon pirskahdusten, tylsistymisen radalla. Tavallisen elämän radalla. Silloin mikään ei ole veitsenterällä, ei tarvitse odottaa seuraavaa lääkärikäyntiä, ei kärsiä kipua, ei pelätä tulevaisuutta, ei huolehtia läheisen tai omasta voinnista.
Silloin voi vain olla kiitollinen. Syvästi ja samalla arkisesti.
Siitä, että voi kävellä metsässä.
Siitä, että voi pyöräillä aamulla töihin.
Siitä, että teini raivoaa, kun pakottaa hänet lukemaan kokeisiin.
Siitä, että rakastaa.
Siitä, että voi uida neljäasteisessa järvivedessä.
Siitä, että voi poimia sieniä.
Siitä, että voi bailata Kallessa.
Siitä, että voi lähteä joogatunnille.
Siitä, että on ihana koti.
Ja siitä, että on ihana duuni, jonne mennä maanantaina.
Kolmekymmentä viisi vuotta sitten sukulaistyttö sairastui. Kahdeksan vuotta sitten ystävättäreni sairastui. Viisi vuotta sitten isäni sairastui. Kolme vuotta sitten ystäväni sairastui. Kukaan heistä ei enää ole elossa.
Kaksi kolmasosaa syöpään sairastuneista kuitenkin paranee.
Kulutamme ihan liikaa aikaa valittamiseen. Sitä aikaa, jonka voisimme käyttää kiitollisena elämiseen. Sellaisen ihan tavallisen elämän elämiseen.