Leivoin kolmekymppisenä pullaa kotikeittiössäni. Tätini seurasi taikinan valmistumista. ”Mummusi olisi kyllä kauhuissaan, jos olisi nähnyt tuon.” ??? ”Sulla on monitoimikone, mutta sä teet taikinan käsin. Mummu ois antanut mitä vaan tollasesta koneesta.”
Minun sukuni naisilla on aina ollut intohimoinen suhde ruokaan. He ovat kokeneet ajan, jolloin ruokaa ei ollut, mutta myös sen, kun sitä on ollut ylenmäärin, sairauteen asti. Meillä on tehty itse korppujauhoja, makaronivelliä, leipäressua ja marjapuuroa. Perhejuhliin ruoan valmistaminen yhdessä on aina kuulunut olennaisesti. Viime kesänä järjestimme kuusikymppiset yli 80 henkilölle omin voimin, mikä tuntui jälleen kerran todella kivalta. Muutama sukuni naisista on myös työskennellyt keittiössä. Tätini oli suuren liikepankin pääemäntä, joka järjesti pankinjohtajille ja näiden asiakkaille juhlia näyttävissä kultasaleissa. Äitini kokkasi lounaskuppiloissa ruokaa useaan eri otteeseen, mm. Malmin legendaarisen lentoaseman ravintolassa.
Tänään kuuntelin lenkillä erinomaisen radio-ohjelman suhteestamme ruokaan. Jyrki Sukula ja Sami Tallberg jutustelivat toimittaja Arto Koskelon kanssa italialaisista tryffeleistä, viinistä ja suomalaisista metsänantimista, villiruoasta. Minua suretti, kun ajattelin ihmisiä, joille ruoka on vain tankkausta tai lohtua varten. He eivät pääse kokemaan sitä iloa, minkä hyvän ruoan valmistaminen ja nauttiminen tuottaa.
Minua surettaa myös, miten paljon ruokaan liittyy negatiivisia asioita. Ruokaa aliarvostetaan heittämällä sitä roskiin jopa 30 kiloa per henkilö vuodessa ja toisten ihmisten ruokavalintoja kritisoidaan avoimesti. Kouluruokaa haukutaan, vaikka se tuotetaan yhteisillä varoilla, ja sen tekijät ovat lähinnä taikureita kyetessään toteuttamaan täysipainoisia aterioita minimaalisilla panostuksilla.
Ruoka on ”maailman paras itsehoitolääke”, sanoo Jyrki Sukula. Minä lisäisin: niin fyysisiin kuin psyykkisiinkin oireisiin. Minulle ruoan ja aterioiden valmistaminen toisille on yksi elämän suurimmista nautinnoista. ”Elämän parhaat hetket koetaan aterioiden äärellä”, sanotaan työnantajani Eskimon uudessa tarinassa. Olen täysin samaa mieltä. Koen olevani hyvin onnekas, kun saan työskennellä ruoan parissa, vaikka keittiössä vietänkin vain vapaa-aikaani.
”Pullataikina täytyy tehdä käsin”, vastasin tädilleni. ”Kone ei kerro taikinan tuntua. Kosketus kertoo, milloin taikina on sopivan pehmeää, sitkoisaa, eikä enää tartu liikaa. Silloin siitä tulee paras pulla.” Tämän opin toiselta tädiltäni. Siltä, joka keitti ’80-luvulla omalla reseptillään sinappia valtakunnan tunnetuimmalle pankinjohtajalle.
Ruoka on maailman paras itsehoitolääke -radio-ohjelman voit kuunnella tästä linkistä.
