Minunkin elämäni heitti kuperkeikkaa maaliskuun alussa. Vuoden suunnat oli juuri ehditty yhdessä miettiä, kun korona muutti suunnan. Kuluneiden seitsemän viikon aikana olen viestinyt, viestinyt, viestinyt. Minä, joka olin seitsemän vuotta sitten lopen kyllästynyt viestintään. Näiden vuosien aikana totesin kymmeniä kertoja, että en halua enää tehdä vain viestintää. Ja tässä sitä nyt ollaan.
Sain aamulla olla taustalla tukena, kun esimiestäni haastateltiin Ylen aamuun. Katsoin vierestä rauhallista, luottamusta herättävää esiintymistä, jonka toivottavasti näkivät sadat tuhannet suomalaiset. Jotka saivat kuulla, miltä arki hoivakodeissa nyt tuntuu ja näyttää, mikä on itä-suomalaisen hoivakodin tarinan toinen puoli, miten hoivakodissa asuvien terveydenhuolto järjestetään – eli ihan samoin kuin alkuperäisessä kodissaan asuvien, sen oman kunnan lääkärin toimesta -, ja mikä tärkeintä, miten elämän viimeisillä hetkillä läheisten on mahdollista olla rakkaimpansa viereillä – myös korona-aikaan.
Kuluneiden viikkojen aikana kollegani ovat venyneet mittoihin, jota en olisi ikinä uskonut näkeväni. 13 000 kollegaani eri puolilla Suomea ovat alkaneet elää koronan mukanaan tuomien uusia ohjeita noudattaen. Eikä korona niitä ohjeita tarkalleen ottaen tuonut, vaan niitä ovat tehneet kymmenet, ehkä sadat ihmiset eri puolilla Suomea. Yksin meillä ohjeita ja uusia toimintamalleja on ollut laatimassa yli kaksikymmentä ihmistä. Suurimman ja vaikeimman työn tekevät hoitajat, jotka päiväistä toiseen menevät töihin toisten ihmisten kotiin, ovat ne sitten niitä alkuperäisiä koteja tai hoivakoteja. He suojautuvat virukselta varusteilla, joita normaalissa arjessa ei käytetä. He pukevat jokaiseen työvuoroon kasvomaskin ja huolehtivat, että muistisairaat ymmärtävät, miksi tänäänkään ei saa istua sohvalla tai ruokailla ystävän kanssa vierekkäin. He pitävät huolta hyvin hauraista ikäihmisistä, joista monella on monia perussairauksia. He ovat tämän virustaistelun etulinjassa.
Me taustalla toimivat tuemme ja autamme kaikin mahdollisin keinoin. Työpäivät eivät noudata perinteistä mittaa, vaan jo kauan sitten poikkeustilasta on tullut uusi normaali. Viestinnästä on tullut ydintoiminto, joka mahdollistaa ohjeiden luomisen, lähettämisen, ymmärtämisen ja toteuttamisen. Kanavia on monia. Viikoittaiset Teams-livet ovat ehkä niistä tärkein. Tai ehkä kuitenkin ne Teamsin välityksellä pidettävät kokoukset, joissa käydään päivittäin lokikirja läpi ja huolehditaan, että kaikki sovitut asiat on toteutettu. Vai kenties tekstiviestit ja verkossa julkaistut kirjeet työntekijöille ja läheisille? Viime päivinä myös media on alkanut kertoa meidän näkökulmaamme tapahtumiin ja hoivakotien uuteen korona-arkeen, ja sillä on valtavan suuri vaikutus meidän omalle väellemme.
Työni taustalla on kovin helppoa verrattuna hoitajien työhön. Muutaman kerran olen ehtinyt haaveilla vapaapäivistä tai lyhyemmästä työpäivästä, jonkun kerran jopa kesälomasta. Eilen ystäväni kysyi, miksi olet vuosia toistellut, että et halua enää tehdä vain viestintää työksesi – kuulen nimittäin äänessäsi ja tarinoissasi nyt valtavaa innostusta ja työn iloa. Niin, miksiköhän. Ehkä siksi, että tämä työ on kriisin päästessä jylläämään niin kokonaisvaltaista, että siitä ei voi irrottautua kuin pieniksi hetkiksi kerrallaan. Ja siksi, että yrittäjänä, toisia työllistävänä yrittäjänä, silloin vuosia sitten, paineita lisäsi myös vastuu toisten ihmisten toimeentulosta. Tämä on nyt juuri sen vuoksi erilaista: nyt keskityn tuomaan asiakkaan ääntä kollegoilleni, palvelemaan mediaa ja samalla edistämään hoiva- ja terveydenhuoltoalalla tarvittavaa kulttuurinmuutosta. Sitä, joka koskee juuri viestintää ja palvelemista. Sillä minunkin tuhannet kollegani ovat todella osaavia hoivan sekä ateria- ja puhtauspalveluiden ammattilaisia. Fokus on meilläkin pitkään ollut juuri näiden perustehtävien toteuttamisessa – aivan samoin kuin sairaalamaailmassa, jossa koin omat, kurjimmat – ja hienoimmat – läheiskokemukseni kahdeksan vuotta sitten. Silloin koin liian usein, että aikaa tai halua viestinnälle kanssani ei ollut. Olin – ja olen edelleen – kiitollinen hoidosta, jota vanhempani saivat, mutta kohtaamiset alan ammattilaisten kanssa sujuivat vain harvoin arvostavassa ja ystävällisessä hengessä. Omat kokemukseni johtivat siihen, että työskentelen nyt itse asiakaskokemus- ja viestintäjohtajana suuressa hoiva-alan yrityksessä. En siis vain viestintäjohtajana. Mutta niinhän se on, että asiakaskokemuksen kivijalka ovat asiakkaan kannalta oikeat teot. Eikä niistä tiedetä mitään, jollei asioista viestitä aktiivisesti.
Olen saanut lukea ihania, läheisten lähettämiä kiitoskirjeitä hoitajillemme. Tuhannet (etä)kohtaamiset sujuvat tänäänkin hyvin. Jokaisesta niistä olen kiitollinen. Täällä taustalla.
