Tänä syksynä kouluista kantautuu mahtavia uutisia. Uusi opetussuunnitelma on vihdoin käytössä! Se lupaa niin opettajien työlle, lapsille kuin heidän vanhemmilleenkin paljon. Vai mitä olette mieltä vaikkapa tästä: ”oppilaalla on oikeus kasvaa täyteen mittaansa ihmisenä”.
Olen johtanut muutosta perinteisessä teollisuusyrityksessä parin vuoden ajan. Kokemusta on kertynyt roppakaupalla. Kaikki, minkä aiemmin olin viestintäkonsultin ja yrittäjän työssäni oppinut, on tullut tarpeeseen. On ollut rankkaa huomata, että mokailen monessa. Etenkin viestinnän määrässä ja laadussa. Ironista. Ja todella opettavaista.
Strategian toimeenpano, eli ”jalkauttaminen”, kuten sitä on tapana kutsua, on varmasti helppoa organisaatiossa, jossa annetaan päiväkäskyjä, joita noudatetaan kirjaimellisesti. Tavallisessa organisaatiossa ihmisille muutosta pitää perustella, viestiä, heitä pitää valmentaa uusiin taitoihin ja palkita muutoksen etenemisestä. Vaatia joskus tiukastikin, maanitella ja houkutella. Innostaa ja inspiroida näkemään parempi tulevaisuus, jonka uuden strategian toteutuminen tuo mukanaan. Ja hyväksyä se, että takapakkia ja lipsumista tapahtuu.
Takapakin ilmetessä strategian toimeenpanosta vastaavat voivat valita kahdesta: periksi antamisesta tai sovitusta kiinni pitämisestä. Ensimmäinen on niin helppoa, että siihen on kiva tarttua. Siksi todella monet muutokset epäonnistuvat, vaikka niihin on lähdetty valtavalla innolla ja sitoutuneena.
Sovitusta kiinni pitäminen on raskasta ja ärsyttävää. Siinä tulee ajoittain mieleen vanhemmuus. Kun on 10 vuotta joka päivä toistanut, että vie lautanen astianpesukoneeseen, lautanen lopulta menee sinne pyytämättä. Käsky toimii äidiltä lapselle, mutta ei muissa työyhteisöissä kuin puolustusvoimissa. On jaksettava yhä uudelleen valmentaa, perustella, viestiä, palkita, maanitella ja houkutella. Viestiä enemmän kuin olisi ikinä uskonut olevan tarpeellista. On muistutettava, että muutos vie kohti parempaa tulevaisuutta, näytettävä ja juhlistettava pieniä askeleita, jotka oikeaan suuntaan kulkemisen jo osoittavat. Omassa työssä auttaa, kun vertaa omaa yhteisöä niihin, joissa muutosta ei ole aloitettu. Ja muistelee, millaisia asiat ennen muutoksen aloittamista olivat.
Uusi OPS kuulostaa ihan hemmetin hyvältä. Tuntuu, että koulu on vihdoin suostunut muuttumaan. Arki ei kuitenkaan koulussa muutu mihinkään, jos uusi OPS jää vain yrityksistä tutuiksi strategiakalvoiksi, jotka eivät ala elää aitona muutoksena. Jos opettajia ei valmenneta uusiin taitoihin. Jos heitä ei palkita, heiltä ei vaadita muutosta, ei maanitella ja houkutella, kerrota tarinaa paremmasta tulevaisuudesta.
Toistaiseksi en ole nähnyt tai kuullut yhtään esimerkkiä näistä. Opettajan suusta olen kuullut lauseen: ”muuten hyvä, mutta en tiedä, miten tätä pitäisi opettaa”. Meidän kaikkien asianosaisten vuoksi toivon sydämeni pohjasta, että OPS saadaan elämään, kuten sen on tarkoitettu.
PS. Jos haluat tietää uudesta OPSista enemmän, kannattaa lukea esim. tämä Maarit Korhosen bloggaus Imagessa.
