Olen saanut kolmena päivänä peräkkäin lämpimiä kiitoksia tekemisistäni. Se tuntuu todella hyvältä. Mutta… kissa kiitoksilla elää, sanoi vanha kansa. Pitäisikö kiitoksen saamisen tuomasta hyvästä olosta siis tuntea huonommuutta?
Vuosina 1996 – 2013 toimineen yritykseni tärkein arvo oli toisten kehuminen, kiittäminen ja kannustaminen. Olin opiskeluaikoina nähnyt työyhteisöjä, joissa nämä olivat harvassa. Yhdessä suorastaan nolattiin ja mollattiin henkilökuntaa. Päätin, että omassa yrityksessäni positiivisuus ja onnistumisten huomioiminen ovat arvossaan. Niin ne olivatkin.
Mutta silti. Olin nuori ja kokematon esimies, ja mokasin tuossa tärkeimmässä arvossa usein. Vieläkin kirveltävät mieltä ne hetket, jolloin kivahdin työkaverille. En osannut kritisoida noiden kolmen hyvän koon täydennykseksi, vaan hermostuin ja ärähdin. Pahinta on, että kaiken kokemani jälkeen edelleenkin, ylistressaantuneena, reagoin yli. Kamppailen oppiakseni antamaan negatiivista palautetta rakentavasti ja jaksaakseni venyttää pinnaa vaikeissa vuorovaikutustilanteissa.
Kehun, kiitän ja kannustan toisia ihmisiä edelleen viikoittain, joskus monta kertaa viikossa. Uskon hyvän voimaan. Tällä viikolla olen onnistunut antamaan negatiivista palautetta niin, että olen saanut siitä kolmesti kiitoksen. Jotenkin olen osannut ujuttaa kritiikin joukkoon kiitosta, kehuja ja kannustusta.
Eilen erään nuoren viestinnän ammattilaisen esimies lähestyi ja kysyi, voisinko ryhtyä tuon nuoren ammattilaisen mentoriksi, sillä ”se fanittaa sua”. Tuntui kuin olisin saanut joululahjat parilta vuodelta etukäteen. Ehkä yksi mentoroinnin aiheista voisi olla ”miten antaa työkaverille kritiikkiä kannustavasti”.
