Tämä on avoin kirje vielä synnytyssalissa pakertavalle Suomen hallitukselle. Sille, joka kohta rääkäisee ensimmäisen kerran ääneen, ja jota me kaikki kuvaamme ja jonka synnystä jaamme uutisia läheisillemme.
Olipa taannoin ’90-luvun lopulla nuori nainen, joka ryhtyi työllistäjäksi. Hän tiesi omasta kokemuksestaan muidenkin nuorten naisten olevan kaltaisiaan tunnollisia, kekseliäitä ja innostuneita työntekijöitä. Hän ei tiennyt tuon taivaallista TES-sopimusten edellyttämistä lomarahoista ja äitiysvapaan kolmen ensimmäisen kuukauden aikana maksettavasta täydestä palkasta, siitä saatavasta KELA-korvauksesta tai äitiys- ja vanhempainvapaan aikana kertyvästä lomakorvauksesta. Eivät sellaiset olleet yrityksen kasvaessa merkityksellisiä asioita. Lain määräämät korvaukset hoidettiin asianmukaisesti. Tietenkin.
Hän ei voinut kuvitellakaan, että niin ihana asia kuin lasten syntyminen Suomeen voisi jäädä isolta osin hänen maksettavakseen. Hänethän oli koulutettu tasa-arvostaan ylpeilevässä maassa, tasapäistämiseen erikoistuneessa peruskoulussa poikien kanssa yhteisillä liikkatunneilla.
Lapsia syntyi yritykseen reilut kymmenkunta, näistä kaksi työllistäjän omia. Yhden työntekijän perheeseen lapsia syntyi kolme peräjälkeen. Lasten isä työskenteli suomalaisen miljardiyrityksen palveluksessa, joten oli enemmän kuin upeaa, että perhe pääsi mukaan asumaan ulkomaille isän työkomennuksen vuoksi. Työllistäjä onnitteli jokaisen lapsen syntyessä nuorta äitiä. Vuodet kuluivat.
Tuli päivä, jolloin nuoren äidin olisi pitänyt palata takaisin töihin kahdeksan lastenhoitovuoden jälkeen. Perhe asui kuitenkin tuossa vaiheessa kaukana työllistäjän toimipaikasta, joten pitkän harkinnan jälkeen äiti irtisanoutui. Työsuhde oli kestänyt reilut yhdeksän vuotta, joista kahdeksan kotona kasvattamassa uusia, kipeästi tarvittavia Suomen kansalaisia. Upeaa ja arvostettavaa työtä niin perheen, äidin kuin Suomenkin kannalta.
Mutta ei työllistäjän. Hän tutki Kelan sivuja, oppi ja laski. Lopputuloksena työllistäjä vihdoin tajusi, että kolmelta äitiys- ja vanhempainvapaalta kertyneet täydet lomakorvaukset muodostavat varsin merkittävän rahasumman. Niin merkittävän, että se muodostaisi työllistäjän pieneen kassaan suuren loven. Mutta koska laki ja työllistäjän henkilökohtainen etiikka niin sanoivat, työllistäjä maksoi summan nuorelle äidille. Tietenkin. Hän tarjoutui myös lämpimästi suosittelemaan nuorta äitiä tämän etsiessä uutta työpaikkaa. Sillä tuo nuori nainen oli kolmen lapsen perhettä johtaessaan, ulkomailla uudet sosiaaliset ympyrät luodessaan ja uuden kielen oppiessaan kerryttänyt valtavan määrän sellaista osaamista, josta jokainen työllistäjä saisi olla kiitollinen.
Jälkiviisaus kukoisti. Työllistäjä kirosi itseään, ettei ollut maksanut lomakorvauksia kunkin kolmen vanhempainvapaan päättyessä, ennen hoitovapaan alkamista. Silloin summasta olisi voinut saada osan takaisin Kelalta, suomalaisten yhteisistä varoista. Yrityksen liiketoiminnalle summa ei tuolloin olisi ollut merkittävä kustannus, mutta vuosien ja tilanteiden muuttumisen vuoksi kolmen täyden lomakorvauksen maksaminen kerralla, kahdeksan vuoden jälkeen, oli.
Työllistäjä tuumasi, että voisi kirjoittaa summasta 50 % laskun ja esittää sen suomalaiselle miljaridikorporaatiolle, jonka palveluksessa noiden kolmen suloisen lapsen isä edelleen työskentelee. Mutta silloin työllistäjä tajusi, että se olisi turhaa taistelua, energian tuhlaamista. Sillä kyseessä oli kuitenkin vain raha, jota saa kovasti töitä tekemällä lisää. Tosiasia kun on, että Suomessa äidin työnantajan kuuluu maksaa lapsesta syntyvät kulut. End of discussion. Vai?
Hetkellisesti työllistäjä mietti, että muutos saattaisi olla matkalla. Hän kun oli lukenut, että synnytyssalissa tuskaileva uusi hallituskombo on luvannut tehdä kaikkensa helpottaakseen pk-yrittäjien elämää. Tätä työllistäjää se ei enää auttaisi, mutta ehkä muita kuitenkin. Tämä työllistäjä kun on ajatellut, ettei enää ikinä tule työllistämään muita ihmisiä. Toisaalta. Koskaan ei pidä sanoa koskaan.
Hyvää äitienpäivää, Trio Ässät ja kaikki äitien työnantajat!
