Niin vaikea lause.
Ja niin monen ongelman ratkaisun alku.
Kenties tuo lause herättää pelon tunteen. Jokin häivähdys menneestä.
Selkärankareaktio, joka kumpuaa lapsuudenkodista, nuoruuden joukkueiden valmentajista, opettajista, työpaikoista. Kokemukset, jotka jokainen tuo mukaan keskusteluun. Sinäkin.
Ottaa puheeksi. Puheeksiottaminen. Puuttuminen. Terveen työyhteisön malli, se varhaisen puuttumisen malli. Välittämisen malli.
Kyse on taidoista. Kukaan ei synny erinomaisten palaute- ja muiden vuorovaikutustaitojen kanssa. Treeniä.
Kyse on myös omien selkärankareaktioiden tunnistamisesta ja niiden taustojen ymmärtämisestä. Kyse on myös tunteiden hyväksymisestä osaksi meidän ihmisten yhteistä työtodellisuutta.
Keskustelemalla oletukset saavat kyytiä. Tulkinnatkin.
Parasta on, että syntyy yhteinen todellisuus. Loppuu aamuöinen tuskailu: mitäsetarkoitti, miksisesanoiniin, mitämäteinväärin, enkyllätehnyt, pitäkööt tunkkinsa!!!!
Watsappaamme, linkkaroimme, febutamme, postaamme ja kommentoimme IGt, YTt täyteen. Konesalit huutavat punaisena. Entä jos kuitenkin…?
- Mitä sulle kuuluu?
- Mitä tuumaat tästä?
- Mikä on se pienin yhteinen asia, johon me voidaan yhdessä sitoutua?
- Miten meidän kannattaisi nyt olla, kun tämä vaikea asia ei just nyt ratkea?
Mitä tuumaat, pitäisikö meidänkin jutella? Järkätä teidän (johto)tiimille palautetaitotreenit? Sellaiset, jossa pohdimme myös sitä, mistä ja miksi itse kunkin selkärankareaktio kumpuaa.
Laita viestiä mulle osoitteeseen hello @ susannapaloheimo.com niin sovitaan jatkosta!
