Aina ei ole ratkaisua tarjolla.
Kun aloitin voimavarakeskeisen työnohjauskoulutuksen, sain kouluttajiltani palautetta voimakkaasta ratkaisukeskeisyydestäni. Ei se ihme ollut: konsultin työssäni tehtäväni oli ollut tietää vastaus jo ennen kuin kukaan asiakkaista olisi ymmärtänyt kysyä.
Ratkaisukeskeisyys on edelleen herkkuani. On ihanaa toistella, että vahvista sitä, mikä jo toimii. Tai älä korjaa, mikä ei ole rikki. Katsoa tulevaisuuteen. Asettaa tavoitteita yhdessä ohjattavan kanssa.
Aina ratkaisua ei ole silti tarjolla. Aina ei ole tarpeen tsempata, asettaa tavoitteita ja keskittyä tulevaisuuden tekoihin. Joskus on kaikkein tärkeintä vain pysähtyä.
Silloin tärkein kysymykseni on: kun tämä tilanne ei nyt ratkea, niin miten nyt kannattaisi olla – suhteissa toisiin ihmisiin ja itseesi? Usein ohjattavan hartiat laskeutuvat helpotuksesta. Suoritus- ja ratkaisukeskeiselle ihmiselle tämä hetki saattaa olla käänteentekevä: ei ole pakko edetä. Ottaa aikalisä. Hyväksyä vaikea tilanne sellaisena kuin se on. Näkökulmien vaihtaminen. Tilanteen rauhoittaminen.
Kun oma työnohjaajani aikoinaan kysyi sen minulta, alkoi itkettää. Tuo ihminen kuulee ja näkee minut. Hän ei tarjoa vastausta, ei pyydä keksimään ratkaisua. Seuraavassa hetkessä ymmärrän, että kysymys onkin kenties vaikein, minkä olen kohdannut. Perusasetukseni ei nyt toimi. On asetuttava sisäiseen dialogiin ja hyväksyttävä oma ja tilanteen keskeneräisyys.
Kun olen itse ollut tilanteessa, jossa asiakkaani elää vuodesta toiseen vaikean tilanteen keskellä, koen vahvimmin roolini vertaisena, rinnalla kulkijana. En oppaana, en konsulttina. Ihmisenä toiselle. Silti ulkopuolisen näkökulman säilyttäen.
Mistä voimavarakeskeisyyden ytimessä, dialogisuudessa, oikein on kyse? Siitä puhuin työnohjauskouluttajani Jorma Ahosen kanssa Kasvokkain-podissani toukokuussa. Jos et ole vielä kuunnellut jaksoa, niin löydät sen Spotifysta ja YouTubesta. Luvassa ei ole räiskyvää ilottelua, vaan jotain ihan muuta.
Millaisia kokemuksia sulla on dialogisista keskusteluista?
Menu
