Viimeistään kesällä ’85 Yhdysvalloissa opin, että televisio voi tarkoittaa muutakin kuin ykkös- ja kakkoskanavaa, jolla ajoittain lähetettiin Mainostelevision ohjelmia. Siihen aikaan Suomen tv:ssä hienointa olivat Technicolor-länkkärit, joita katseltiin koko perheen voimin. ”Amerikkalainen elokuva” oli mahtijuttu. Taisi se Dallaskin silloin jo kuulua viikko-ohjelmaan.
Tänään vietin kotisohvalla sairaspäivää ja katselin telkkaria aamusta iltaan. Tarjontaa on kuin Vilkkilässä kissoja: kaikki kanavat puskevat ohjelmaa pitkin päivää. Kuka tätä kaikkea katsoo? Entä kuka rahoittaa näiden lähettämistä?
TV:n tarjonta laajenee koko ajan, vaikka meitä katsojia on tässä maassa vain viitisen miljoonaa. Yleisö, tai paremminkin yleisöt, ovat pirstaloituneet. Mainostajan kannalta tilanne on toisaalta herkullinen, toisaalta hankala: tv-mainontaa myydään koko ajan edullisemmin, mutta samalla on vaikeaa tavoittaa halutut kohderyhmät.
Paluuta suurten yleisöjen aikaan ei ole. Nettiyhteys avaa entistä laajemmat valikoimat leffoja ja parhaita jenkkisarjoja jo meille ihan tavallisillekin katsojille. Enää ei tarvitse olla nörtti osatakseen vuokrata ja katsoa leffan Voddlerin välityksellä omasta telkkarista. Www.hulu.com on jo useamman vuoden ajan jaellut jenkkimarkkinoille tuoreita sarjoja, ja maailmalta kantautuu uutisia, joiden mukaan uusissa televisiossa ja pelikonsoleissa on suora nettiyhteys & pääsy laitevalmistajan omistamaan elokuva-arkistoon. Mihin me enää televisiokanavia tarvitsemme?
Sisällöntuottaja ja sisältöjen omistajat ovat tässä kisassa voittaja. TV-kanavien omistajat ja -mainosajan myyjät sen sijaan saattavat löytää itsensä piankin tilanteesta, jossa levy-yhtiöt olivat muutamia vuosia sitten. Kysyntä romahti, vain harvat halusivat enää omistaa cd-levyn ja kaikki muuttui melkein yhdessä yössä.
Jään odottamaan aikaa, jolloin www.hulu.com avautuu myös Suomen markkinoille. Sillä välin valmistaudun kuitenkin uusiin DVB-T2-lähetyksiin ja niiden myötä avautuviin, yhä uusiin tv-kanaviin.
