Pääsin tänään vierailulle nuoren kotiin. Hänellä oli parhaillaan kehonpainotreeni meneillään, mutta avasi silti oven ja kutsui tutustumaan kotiinsa. Vaihdoimme kuulumisia, totesimme olevamme kutakuinkin saman pituisen matkan tässä tarinassa kulkeneita.
Kohtasin toisen nuoren. Kahvittelimme. Hän kertoi edellisestä paikasta, ei niin kivasta. Pälyili kulmiensa alta, aurinkolasiensa takaa. Mutta täällä on hyvä, hän sanoi. Hyvä.
Työkaverini, nuorten ohjaajat, jutustelivat arjestaan. Parasta työssä on, kun onnistuu. Nuori lähtee eteenpäin.
Vuorostani minä kerroin mitä työkseni teen. Itselleni tärkeintä on, että saan tehdä hyvää. Kollegani, lähihoitaja, nyökkäsi hyväksyvästi.
Hyvä arki ratkaisee. Eivät käynnit huvipuistossa. Vaan se hyvä arki, sanoi kollegani, tuon yksikön johtaja. Viisaasti sanoi.
Lähtiessäni totesin, että kyllä jo ovella sisään tullessa aistii, missä on hyvä fiilis. Teillä täällä on. Halattiin.
Hyvää jatkoa, huikkasin keittiöön aurinkolasipäiselle nuorelle. Hän hymyili.