Katso metsää puilta, sanotaan. Koska olen lapsuudessani saanut kulkea hyvin hoidetussa talousmetsässä, siis huminoivien honkien keskellä, jalan alla rapisevat varvut ja jäkälät, tiedän kyllä mitä tällä tarkoitetaan. Ei lähintä puuta, vaan valoisaa, kauas näkyvää metsämaisemaa. Kokonaisuutta.
Arjessa vastoinkäymiset siirtävät katseen koko ajan lähemmäs. Päivästä selviäminen, viikosta selviäminen, seuraavaan lomaan selviäminen. Niinhän me työstä yleensä puhumme. Itsekin huomaan tuskailevani asioita, jotka kertyvät to do -listan jatkeeksi. Ärtymys kasvaa, kun työkaveria ei tavoita juuri sillä hetkellä, kun itsellä olisi aikaa käsitellä asiaa. Tai kun huomaan kamppailevani asioiden kanssa, joiden luulin jo muuttuneen. Turhauttaa.
Hyppään fillarin selkään. Ajan pitkän lenkin. Pari kilometriä ennen kotia voimat ovat jo vähissä. Katson ylämäkeä ihan fillarin stongan edessä. Tuntuu, etten enää millään jaksa, mäki on liian rankka. Mutta sitten nostan katseeni, ja katson kauemmas. Tajuan, että tämä on vain väliaikaista, ja kauempana on helpompi polkea. Minun tulee vain jaksaa ponnistella vielä hetki.
Kotona olo on taivaallinen. Olen taas lähempänä omaa tavoitettani. Naista, joka on saanut tehdä mielenkiintoisen uran muutosten ja tarinankerronnan parissa.
Siis tarkemmin ottaen: korkokengissä argentiinalaista tangoa hyväkuntoisena tanssivaa kasikymppistä.
