Kotitaloni katolla oli 16 metriä pitkä LA-radiopuhelimen antenni. Minut tunnettiin tunnuksella Olga, naapurintyttö tunnuksella LadyX. Olin napannut tunnuksen Kippari Kalle -sarjakuvasta. En muista miksi. Tutustuin ihmisiin, joita kaikkia yhdisti jutustelu radiopuhelintaajuuksilla. Elettiin ’80-lukua. Kuuluin yhteisöön, jonka jäsenten ammatti, sosiaaliluokka tai muu status ei ollut missään määrin merkittävää tai kiinnostavaa. Silti olimme vahva yhteisö.
Yhteisöistä puhuvat nyt ihan kaikki. Jokainen markkinointiguru ja -puurtaja näkee päiväunia vahvasta yhteisöstä, jonka saisi toimimaan oman asiansa edistäjänä. Minulla on teille vinkki: ottakaa oppia isoilta järjestöiltä: ne ovat aina saaneet omansa liikkeelle asiansa puolesta. Miettikää nyt vaikka työväenliikkeen alkumetrejä, partiota, Marttoja, Punaista Ristiä tai vapaaehtoista palokuntaa!
Nuo järjestöt ovat ymmärtäneet yhteisöjen rakentamisen salaisuuden: intohimon hyödyntämisen! Ne ovat tunnistaneet mikä sytyttää yhteisöön kuuluvat ihmiset. Herätelleet edelläkävijät, vedonneet tunteisiin ja tarjonnet foorumit, millä käydä keskustelua. Ei se sen vaikeampaa ole. Mutta sinnikästä duunia se kyllä vaatii.
Viime kesänä kävelin Kallio Block Partyn aikaan keskellä Helsinginkatua. Olin yhden iltapäivän ajan osa yhteisöä, joka vietti korttelijuhlia ruoan, musiikin ja hyvän seuran merkeissä. Örveltäjiä ei juurikaan näkynyt. Hyvää fiilistä ja kaupunkikulttuurin ylistämistä näkyi sitäkin enemmän. Omasta halusta syntyvään yhteisöön kuulutaan tunteen, ei niinkään järjen vuoksi. Siksi, että kokee intohimoa jotain aihetta kohtaan. Siksi, että yhteisöön kuuluminen synnyttää mielihyvää.
