Aamu alkoi kävelypalaverilla metsässä villiruokamies Sami Tallbergin kanssa. Maistoin elämäni ensimmäisen kerran maksaruohoa, vuohenputken vartta, kallioimarteen juurta, niittysuolaheinää ja keto-orvokkia. Mies meni kovaa vauhtia edellä, pysähtyi milloin katajan, milloin sembramännyn kohdalla.Hän maistatti, tuoksutti. Hän intoili. Minä ihailin.
Jatkoin palaveriin Sami Jämsénin kanssa. Näin videon, joka nosti kyyneleet silmiin. Näin logon, liikemerkin, viivoja, hiomisen tulosta, värisävyjä, vivahteita, käsien kosketuksen, kuvia, jotka herättävät tunteita. Hän kertoi, johdatteli, haastoi, hymyili. Hän intoili. Minä ihailin.
Piipahdin korporaation kokouksessa. Kysyivät, mitä antaisimme vinkiksi strategian laatimiseen. Sanoin: antakaa niin Suuri Lupaus, että teitä itseännekin pelottaa. Kirjoittakaa tiivis tarina, kiteyttäkää se kohottavaksi lauseeksi. Sillä ilman intohimoa tämä muutos ei voi toteutua. En tiedä, ymmärrettiinkö minua.
Puikkailin ruuhkan läpi Etelärantaan kertomaan Terhi Majasalmen kehittämään ja järjestämään Vauras Nainen -valmennukseen muille naisille oman tarinani. Ehdin seurata hetken Terhiä ennen oman esitykseni alkamista. Hän loisti tapansa mukaan yleisön edessä osaamisellaan, rauhallisuudellaan, vakuuttavuudellaan. Hän intoili. Minä ihailin.
Kotimatkalla soitin neljännelle yrittäjäystävälle. Tämän elämässä on tällä hetkellä liian suuri kuorma kannettavaksi. Hän oli löytänyt ratkaisuja muutaman viime päivän aikana. Minusta tuntui, että hän intoili pitkästä aikaa. Se tuntui todella hyvältä. Puhuimme pitkään. Lopulta hän kehotti minua laittamaan makaronilaatikkoni päälle pestoa. Sillä niin se maistuu paljon paremmalta. Lupasin kokeilla.
Vieläkin mietin, ymmärrettiinkö minua siellä korporaatiossa vai ei.
