Sain ystävättäreltä parikymppisenä kevyen kuittailun kera lastenkirjan nimeltä ”Rauhoittuminen on helppoa”. Se tuli mieleeni eilen, kun fyssari totesi mulla olevan huippu-urheilijan stressinsietokyky. Ja piti pienen puheen sen negatiivisista puolista.
Suhteeni työhön on vähintäänkin intohimoinen. Ehkä juuri sen vuoksi en voi sietää nykyistä työhön liitettävää puhetta, jossa vain harvoin on myönteisiä sävyjä. Työstä on tehty vaarallinen, kuluttava ja hyvin negatiivinen asia. Vakavasti keskustellaan niinkin hurjasta asiasta kuin kahdeksan minuutin päivittäisestä työajan pidennyksestä. Tai kolmen vuosittaisen päivän. Mietitään esimerkiksi, miten tuhoisasti tämä vaikuttaa unen laatuun ja pituuteen.
Työ on minulle tapa ilmaista itseäni, ponnistella, oppia, rikkoa rajoja, riemuita, onnistua, menestyä. Ei se tietenkään ole ainoa itseilmaisun muoto elämässäni, mutta erittäin tärkeä. Mietin joskus, tulenko vanhana katumaan, miten paljon tein töitä. Mitä muuta olisin voinut tehdä? Vesivärimaalausta, dreijaamista, kirjoittamista, kaupunkiviljelyä, ompelemista, kuorolaulua, pianon- ja kitaransoittoa, maratonjuoksua, puutarhanhoitoa, remontointia, kuntosalia, hiihtoa, joogaa, maastopyöräilyä, melontaa ja vuorikävelyä olen jo tehnyt. Ja osaa teen edelleen, niin kuin montaa muutakin kiinnostavaa asiaa. Minulla on myös rakas perhe ja suku sekä elämääni rikastuttavia ystävyyssuhteita. En siis ole mielestäni mitenkään toivoton tapaus.
Mutta kyllä minä sen myönnän, että työ ottaa ajoittain ylivallan minusta. Tällä kertaa tuloksena on uberkireä niskarusetti, joka häiritsee unta. Univaje puolestaan johtaa kierteeseen nimeltä kahvi, valvominen, vatsavaivat… Että en minä aina täysin tasapainossa työsuhteeni kanssa ole.
Pahimmilla hetkillä olen kuunnellut itsesäälissä rypien Jesse Kaikurannan biisiä Järjetön rakkaus. Mutta niistä hetkistä on jo yli kolme vuotta. Sen jälkeen päätin myydä rakkauteni kohteen, yritykseni liiketoiminnan, ja ryhtyä palkkatyöläiseksi. Hetkeäkään en ole päätöstäni katunut. Intohimoinen suhteeni työhön ei todennäköisesti katoa koskaan. Mutta halu löytää parempi tasapaino vahvistuu jokaisen niskarusettiepisodin myötä. Sillä tasapaino on työn ilon edellytys.