Lähdin eilen kiireessä salille. Olin sopinut personal trainerin kanssa tapaamisen kello neljäksi, Kehä I:n ruuhkia ja omaa työpäivääni uhmaten. Töissä jäi tilanne päälle. Olin pahalla tuulella ja polven nivelrikko muistutti taas olemassaolostaan. Tunnin kova treeni kuitenkin vei kiukun ja toi voimaa. Niin henkistä kuin fyysistäkin.
Yhteiskunnallinen keskustelu työn raskaudesta on jo kuin tapettia, siihen ei (ikävä kyllä) enää jaksa kiinnittää huomiota. Päivittäin julkaistaan uusia tilastoja ja murehditaan miten raskasta työ on, milloin fyysisesti, milloin henkisesti. Tuki- ja liikuntaelimien sairauksien hoitoon ja ennaltaehkäisyyn käytetään järkyttäviä summia rahaa.
Tähän asti on riittänyt, että kerrotaan tuotannollisen työn rasittavan kehoa ja edellyttävän runsaasti tules-työsuojelua. Uusi jargon on kuitenkin nyt vallannut Suomen: istuminen tappaa! Sillä totta vie, meitä ajatustyöläisiä on yhä enemmän. Enää tuotannollinen työ ei ole ainoa, miltä meitä pitää suojella! Nyt pitää suojella aivoja liialta informaatiolta! Kehoa istumiselta!
Yrityksissä on työsuojeluvaltuuskuntia, yhteiskunnalla työsuojelupiirejä. Suojelemmeko työtä vai ihmisiä työltä?
En anna periksi. En, vaikka työn uhataankin tappavan minut. Toivotan hamaan loppuun asti sähköpostieni lopussa vastaanottajalle työn iloa. Ja jatkan salilla treenaamista, vaikka ortopedin mielestä minun pitäisi jo alkaa valmistautua tekonivelleikkaukseen. Olisi jo parin vuoden ajan pitänyt.
