Olen ilahtuneena – ja hieman ironisesti – tarkastellut jälleen kerran aktiiviseksi ryöpsähtänyttä keskustelua tunneälystä. Ai että! Ai että? Ai että…
Sain maisterilahjaksi ystävältä joulukuussa 1995 Daniel Golemanin tuoreen kirjan ”Emotional Intelligence”. Olimme kulkeneet rinnakkain proseminaarista graduseminaariin johtajuutta tutkien. Hän johtajan karismaa, minä irtisanomista esimiestyön osana käsitellen. Golemanin kirja oli kuuminta hottia. Siihen tuntui kiteytyvän meidän molempien opintojen olennainen: inhimillisyys johtajuudessa. Valtsikan hallinnon koulutusohjelmassa tällaiselle ajattelulle oli silloin hyvin tilaa, mistä iso kiitos professorillemme Turo Virtaselle. Siis 29 vuotta sitten.
Goleman aloittaa kirjansa lainaamalla Aristoteleen sanoja ” Kuka tahansa voi suuttua – se on helppoa. Mutta olla vihainen oikealle henkilölle, oikealle asteelle, oikeaan aikaan, oikeaan tarkoitukseen ja oikealla tavalla – tämä ei ole helppoa.” Saattaako tunteiden hallintaa ja vuorovaikutustaitojen merkitystä paremmin kuvata? Sanat ovat Aristoteleen teoksesta Nikomakhoksen etiikka, joka on julkaistu kolmesataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua.
Ei siis mitään uutta taivaan alla. Vain rapiat 2300 vuotta sitten!
Tämä kansa, joka tuotantotalouden ja tekniikan ikeessä ikuisesti kohti tavoittelemaansa menestystä vaeltaa, herää tasaisin väliajoin huomaamaan, että älykkyys ei olekaan vain kognitiivista älykkyyttä, kuten muistia, matemaattista lahjakkuutta ja ongelmanratkaisua. Miksi meidän on niin vaikeaa hyväksyä, että vuorovaikutustaidot, itsetuntemus ja omien tunteiden ymmärtäminen ovat älykkyyttä, jotka kehittyvät harjoittelemalla ja joita hyödyntämällä elämä (työssä) sujuu yksinkertaisesti helpommin? Menestyksen saavuttamisesta puhumattakaan.
Kenties yksi syy sille, miksi tunneälykkyys on johtamiskeskustelussa jälleen kerran kuuminta hottia, johtuu digitaalisuuden hyökyaallosta. Se on vahvistanut tarvetta osata olla paremmin yhteydessä itseen ja muihin ihmisiin. On sitten kysymys tunteiden ymmärtämisestä, palautteen antamisesta, vastaanottamisesta ja käsittelemisestä, toisen ihmisen palvelemisesta työkaverin tai esihenkilön roolissa – tai ihan vaan oman työn reflektointi, tarvitaan tunneälykkyyttä. Mikä puolestaan johtaa parempaan elämään työssä – työelämään.
Kukaan ei synny loistavien vuorovaikutus-, palaute- tai palvelutaitojen kera. Ne ovat nimensä mukaisesti taitoja. Ihan kuten fillarilla ajaminen. Siksi niitä voi oppia, kunhan ensin ymmärtää miksi niitä tarvitsee.
Aristoteles oli sitä mieltä, että onnellisuus on elämän päämäärä, ja niin kauan kuin yksilö pyrkii hyvyyteen, hyvät teot seuraavat automaattisesti tästä kamppailusta, tehden yksilöstä hyveellisen ja siten onnellisen.
Kuulostaa mielestäni verrattain hyvältä konseptilta, vai mitä?
