Viime viikot olen seurannut kiinnostuneena metsäalalla vellovaa kriisiä. Näyttää siltä kuin aivan yhtäkkiä kansakunnan tietoisuuteen olisi pintautunut kansallista metsätarinaa haastava todellisuus. Mitä täällä tapahtuu, kysyvät nyt sekä kaltaiseni tavikset että takuulla aika monet metsäteollisuuden työntekijät ja metsänomistajat.
Me, joille lyhenne LULUCF tuo mieleen lähinnä Lululemonin joogapöksyt, suhtaudumme metsään paikkana, jossa käydään poimimassa marjoja ja sieniä. Hengittelemässä, halaamassa puita. Emme ajattele metsää, kun tilaamme tuotteita verkkokaupasta kartonkiboksissa lähipostin noutolaatikkoon. Emme silloinkaan, kun käytämme ”hygieniapapereita” vessassa.
Ajoittain meidän tajuntaamme pääsee livahtamaan keskustelu maankäytöstä, luontokadosta, avohakkuista tai metsäkoneyrityksen menestyksestä. Silti olemme aika kaukana metsästä. Ja samalla niin lähellä. Sillä metsä on syvässä meissä: suomalainen hyvinvointi kumpuaa pitkälti 1800-luvun metsäteollisuuden syntyajoilta.
Sain vuosia sitten istua samassa illallispöydässä ihmisten kanssa, joille LULUCF oli uhka. Sitä lähes vihattiin. Minä kiinnostuin. Kävin googlaamassa. Ymmärsin, mistä tuo uhka. Koko omaa elämäntapaa ja omistusta uhkaava asia. Opin, että ”LULUCF tarkoittaa Euroopan unionin politiikkaa maankäytön, maankäytön muutosten ja metsien ilmastovaikutusten suhteen.” Tarkasti en vieläkään tuota asiaa tunne, mutta sen jo ymmärrän, että se symboloi suurta muutosta.
Eilen katsoin muutaman päivän takaisen A-Studion,jossa kokenut ex-poliitikko työnsä puolesta haastoi luonnonsuojelujärjestön vetäjää. Tunnelma oli kireä, ärtynyt ja puolusteleva. Tunsin empatiaa. Tarina on muuttumassa sellaisella vauhdilla, että alan voi olla vaikeaa pysyä siinä perässä. Tämän olen nähnyt ennenkin. Vanhuspalveluissa.
Tannoinen työkaverini tuumasi kerran ääneen, että ”Sun voi Susanna olla vaikeaa ymmärtää, miten nopeasti meidän toimintaympäristö muuttui.” Se auttoi minua näkemään tuota vakavaa, kriisiin johtanutta muutosta myös kokeneiden työkaverieni silmin. Koko toimialaa vavahduttanutta muutosta. Ainoa keino oli sopeutua muutokseen, myöntää virheet ja korjata ne tarmokkaasti – ennen kaikkea kulttuuria ja johtamista uudistaen. Voin vain kuvitella, miten epäreilulta nopea muutos on mahtanut tuntua ottaen huomioon, millaisessa toimintaympäristössä aiemmin oltiin toimittu. Millaisia odotuksia asiakkailla ja yhteiskunnalla ylipäätään oli ollut.
Sen voin myös sanoa, että erilaisten ”prosessi”, ”aspekti”, ”toimintaohje” ja ”hankintaketju” toistuvasti viljeleminen ei nyt metsäteollisuuden väkeä auta. Tavallinen kansalainen kuulee näiden sanojen tarkoittavan vain vastuun välttelyä. Kun näihin lisää kireän ilmeen ja hyökkäävän, tosin ammattitaitoisen, väittelyn, yhdistelmä johtaa vain ihmisten viimeistenkin myötätunnon rippeiden haihtumiseen. Eduskunnan täysistuntoon ne voivat sopia, mutta A-Studiossa luonnonsuojelijan kanssa keskustellessa ne kannattaisi jättää väliin. Ja samaan aikaan: myötätuntoni muutoksen keskellä rämpivää metsäväkeä kohtaan on suuri.
Niin muuttuu mailma (yhdellä a-kirjaimella), kirjoitti Aleksis Kivi Nummisuutarit-näytelmäänsä jo vuonna 1864. Jos maailman muutokseen ei herää ajoissa, kriisi iskee ennemmin tai myöhemmin. Mitä nopeammin metsäteollisuudessa ymmärretään, että tämä kriisi vaatii nyt suuria muutoksia ajatteluun ja vuorovaikutukseen, sitä vähemmillä vaurioilla koko ala tulee ulos tästä kriisistä. Joka on muuten vasta lyönyt ensitahtinsa.
”Suomi elää metsästä” -tarinaan on nyt tullut aivan uudenlainen vivahde. Lienee monia, joiden mielestä sen soisi nykyään kuuluvan ”Maailma elää metsästä.”
