En tajua, mistä tämä kaikki kritiikki kumpuaa.
Miksi ihmiset eivät vieläkään ymmärrä? Olen puhunut tästä jo monta kertaa.
Mikä tässä nyt mättää?
********************
Hän puuttuu liikaa pikkuasioihin. / Miksei hän kerro meille isoa kuvaa?
Miksi suunta muuttui taas? / Eikö me todellakaan ikinä muututa?
Miksi ihmisiä irtisanottiin, eikö nyt oikeasti olisi voitu ratkaista tätä jotenkin toisin?
En käsitä tätä strategiaa. / Mitä turhaa vouhotusta tämä taas on.
Nää on näitä johdon juttuja. Ne menee kyllä ohi.
*********************
Toimitusjohtajan läsnä ollessa ihmiset kyllä ajattelevat. Hänen poissa ollessa puhuvat, keskenään. On toki tärkeää päästellä paineita. Joskus jopa valittamalla.
Mutta jos asioista ja niiden nostattamista tunteista ei keskustella, mikään ei muutu. Ainakaan paremmaksi. Pahemmaksi kylläkin. Juoruilu ja sen myötä epäluottamus vahvistuvat. Ilmapiiri muuttuu toisenlaiseksi, kun toimari astuu huoneeseen. Ihmiset hiljenevät. Alkaa näytelmä, jossa ”keskustellaan”, mutta ei aidosti olla dialogissa, jossa tavoitellaan yhteistä ymmärrystä.
Ja kyllä. Kyse on erilaisuuden sietämisestä. Kyse on myös psykologisesta turvallisuudesta. Kyse on siitä, että toimari on ehkä tottunut puhumaan, mutta ei kuuntelemaan.
Syy ei silti ole vain toimarin. Jokainen kantaa itse vastuun siitä, millaista vuorovaikutusta omalla toiminnallaan edistää. Jos toimari – tai kuka tahansa porukkaan kuuluva – ei saa koskaan palautetta, hän ei saa mahdollisuutta parantaa toimintaansa.
Kyse ei ole siitä, kuuleeko tai kuunteleeko toimari.
Vaikea on kuulla, jos ei koskaan puhuta niin, että voisi kuulla.
