Kulttuuri ei ihmistä vaihtamalla muutu.
Eikä maine parane.
Mainekriisit harvoin syntyvät ilman syvällisiä ongelmia kulttuurissa. Aika on ajanut kulttuurin ohi. Toimintaympäristö on muuttunut, eli suomeksi sanottuna ihmisten odotukset ovat muuttuneet.
Usein tämä kaikki tulee organisaation sisällä eläville suurena yllätyksenä. Koetaan epäoikeudenmukaisuutta. Median syytä kaikki! Tanan lumihiutaleet / ympäristöhipit / feministit / poliitikot!
Kun kissa nostetaan julkisesti pöydälle ja organisaation on katsottava peiliin, sieltä näkyy johtaja, jonka voi vaihtaa. Kuvitellaan, että vaihtamalla hipit, muut epäymmärtäjät ja media vaikenevat. Kuvitellaan, että sillä homma klaari ja eiku eteenpäin.
No, tätä voisi jatkaa pitkäänkin. Tässä erästä stadilaisille rakasta hallia sunnuntaiaamuna parvekkeella katsellessa…
Ennen kuin ydinjengi suostuu näkemään peilissä itsensä ja hyväksymään sen, että Aleksis Kiveä mukaillen ”Niin muuttui jo mailma ympärillämme, Eskoni”, mikään ei muutu. Kriisi syvenee. Fanit, asiakkaat, sponsorit, suojelijat ympärillä vähenevät.
Brutaalien faktojen hyväksyminen on muutoksen ensimmäinen askel. Anteeksipyyntökään ei tunnu missään, jollei se ole vilpitön.
Kulttuuri muuttuu hitaasti, yksi teko ja kohtaaminen kerrallaan. Joskus organisaatio on yhtä kuin kymmenien, ehkä satojen tuhansien, jopa miljoonien ihmisten yhteisö. Joskus se on entisten sankarien laji, sellainen, johon ei oikeastaan sovi koskea. Joskus ummehtuneet käytännöt ja käyttäytymismallit törmäävät nykyaikaan. Eikä mikään lopulta johtajaa yksi kerrallaan vaihtamalla muutu.
Silloin sivullistakin harmittaa. Kaikkien niiden puolesta, jotka fanittavat, sponsoroivat tai tekevät hyvää vapaaehtois- ja palkkatyötä joka ikinen päivä ja usein iltamyöhäänkin. Heidän, jotka tekevät sitä kaikkea rakkaudesta lajiin.
