Alkukesän perjantai-ilta. Ikkuna avoinna, linnut livertävät, koivu vihertää. Ollaan tultu saunasta. Äiti ja täti rullaavat papiljotteja toisilleen, on kampausnestettä ja sifonkihuivit. Taustalla soi radio. Puhelinlangat laulaa.
Minulla on radioon elämänikäinen, lämmin suhde. Radiosta on kuunneltu merisäät ja tanssittu kaljaasin kannella Hopeisen kuun tahtiin. Aamulla herättyä kuultu Ylen Aikaisen uutisista, että John Lennon on kuollut. Viihdytty Iskelmän Aamutiimin seurassa vuosina, jolloin muuta aikuista seuraa ei aamuihin kuulunut. Ymmärrätte mitä tarkoitan.
Kun radio vuonna 1985 alkoi tarkoittaa muutakin kuin Yleisradiota, hullaannuin. Vappuaattona Radio Cityn oli määrä aloittaa lähetykset. Se oli vallankumouksellinen tunne: saada Helsinkiin kaupallinen paikallisradio. Kiirehdin ystävän kanssa autoon kuullaksemme ensimmäiset hetket. Cityn järjestämissä Kaivopuiston konserteissa olin mukana Punaisen Ristin tempauksien muodossa, toisinaan taas kaverien kanssa auringosta ja musiikista nauttimassa. Pääsin vieraaksi Cityn Lauantaibastuun. Lukemattomina perjantai-iltoina osallistuin Cityn cruising nighteihin. Helsinki muuttui pölyttyneestä kyläpahasesta elämää tihkuvaksi cityksi samoihin aikoihin Radio Cityn synnyn kanssa. Ehkä asiaan vaikutti sekin, että itse siirryin teiniputken läpi aikuisuuden kynnykselle noina vuosina.
Olin pakahtua onnesta, kun ’90-luvun alussa pääsin juontamaan Ylen Aikaisen lauantaiaamuihin sävellahjaa, jolla kerättiin varoja huumeiden vastaiseen työhön. Ensimmäinen vuosi meni kelanauhoja leikellessä ja teippaillessa. Mutta sitten! Pääsin juontamaan suoraa lähetystä! Kesäkatu kakkosessa olimme kahden töissä äänitarkkailijan kanssa. Edessäni puhelinpurkki, jossa vilkkui valoja saapuvien puheluiden merkiksi. Painan nappia. Puhelu alkaa. En voinut koskaan tietää, kuka tai millaisesta tilanteesta soittaisi seuraavaksi. Hurjaa, hienoa, jännittävää, ihanaa. Paras palaute tuli tuottajalta: ohjelmasi on Uudenmaan alueella tuohon aikaan kuunnelluin. Ou jeah!
Mutta sitten tapahtui vielä ihanampaa: pääsin kertomaan tarinoita osaksi Ylen Ykkösen dokumenttitiimiä. Kokeneet tekijät opettivat, sparrasivat. Tuottaja-Hannu oli uskomattoman kärsivällinen ja innostava. Tein Kymmentä pientä minuuttia ja Todellisia tarinoita. Nautin joka hetkestä. Oi niitä aikoja!
Viestintäkonsultin työt johtivat aikanaan neuvonantajaksi kaupalliseen radioyhtiöön. Arvaatte jo varmaan: en voinut uskoa, miten onnekas olin! Opin, koin ja näin jos vaikka mitä. Mutta parasta on, että monesta heistä tuli ystäviä. Anekdootteja noilta vuosilta olisi kerrottavaksi ainakin yhden novellin verran. Oli Radio Cityn hautajaiset, sitten vappuaattona järjestetyt Radio Cityn etkot hieman ennen kuin kanava heräsi uudelleen henkiin. Oli ihania, ihania hetkiä Iskelmä Gaalassa ja Iskelmä Risteilyllä, Iskelmä Festareista puhumattakaan! Elämäni toistaiseksi ainoa hetki Dom Perignonin kanssakin liittyy Iskelmä-matkoihin.
Viime syksynä kävin radioaikojen ystävieni Outin ja Leenan kanssa Espoon Teatterissa katsomassa Juha Jokelan näytelmän Radio. Hykerryttävä ilta! Ja nyt siitä näytelmästä on tehty Radio Stage -niminen kuunnelma Yleisradioon. Mahtava luuppi: radio-näytelmä-kuunnelma-radio. Suosittelen lämpimästi kuuntelemaan. Löytyy Areenasta.
Hinkuan päästä takaisin radion pariin. Tai paremminkin podcasteja tekemään. Olen jo harjoitellut. Ostanut jinglen. Leikannut ilmaisohjelmalla. Mutta miten vaikeaa voikaan olla koota ohjelmaa, kun ei ole sitä kelanauhaa ja teippiä! Vielä minä opin. Ne mikrofonitkin on verkkokaupasta valmiiksi valittu. Parhaita esimerkkejä kuunneltu. Haastateltavia ja teemoja listattu. Se päivä lähenee.
Pian on taas edessä se perjantai, jolloin auto starttaa vähän ennen kuutta kohti mökkiä. Minä olen valmiina. Hän tietää jo, vaikka ei se hänen valintansa ole. Häntä naurattaa. Hän on kuullut tarinat sifonkihuiveista ja papiljoteista ja laulavista puhelinlangoista aika monta kertaa. Ehkä tällä kertaa joku toivoo kuulevansa Hopeisen kuun?
