Pilkoin äsken juuriselleriä, porkkanoita, valko- ja keltasipulia. Avasin viisi purkkia Mutti-tomaattimurskaa ja kolme tomaattipuretta. Ruskistin 1,4 kg naudan jauhelihaa ja paketillisen pekonia. Parin tunnin päästä on viikon paras hetki, lauantain illallinen perheen kanssa.
Olen kasvanut ruokaa rakastavan äidin helmoissa. Silti en osannut kuin munia paistaa, kun muutin kotoa omilleni. Äiti oli kauneutta ja parhaita makuja rakastava, loistava, itseoppinut kokki. Ei riittänyt, että ruoka maistui hyvälle, vaan illallisen ja juhlien olennainen osa oli kaunis kattaus, kynttilän valo ja vinyylilevyiltä soitettu musiikki, usein tunnelmallinen jazz.
Eilen sain nauttia parhaiden suomalaiskokkien valmistamaa ruokaa Elo-gaalassa parinsadan muun kanssa. Olimme kokoontuneet juhlistamaan suomalaista ruokakulttuuria. Juhlassa jaettiin palkintoja ruokakulttuuriteoille, joista yksi oli Heikki Hurstin järjestämä vähävaraisten jouluateria. Yleisö taputti tämän palkinnon saajalle useiden minuuttien ajan seisaaltaan. En varmasti ollut ainut, jonka silmäkulma kostui. Palkinto meni täysin oikeaan osoitteeseen.
Yhdessä syöminen on yksi elämän suurista iloista. Ensi vuonna, kun Suomi täyttää sata, Syödään yhdessä – ja kaikki on kutsuttu. Arkena pöydän ääressä kuullaan ja jaetaan koulu- ja työpäivän tapahtumia, viikonloppuna kokoonnutaan pitkään valmistetun aamiaisen ja illallisen äärelle. Syödään yhdessä perheen, ystävien, työkaverien, naapurien, sukulaisten, kyläläisten kanssa.
Tätä kirjoittaessani taustalla soi Spotifyn Late nigt jazz -lista. Äidin Pasta Bolognaise -reseptiä täydensin tänään pekonilla. Saa nähdä, mitä perhe siitä tykkää.
