Pappa löytyi istumasta kodin portailta talvipakkasessa. Avaimen paikka oli unohtunut. Huoli ja tunne jostain vakavasta olivat johtaneet soittoihin ja naapurin käyntiin. Pappa oli salaa meiltä sukulaisilta sairastunut muistisairauteen. Sanon salaa, koska siihen asti pappa oli ajellut Kuplalla kuin aina, hoitanut asioita. Asiat muuttuivat yllättäen.
Elämän isot muutokset harvoin varoittavat tulostaan. Ainoa varma asia on, että muutoksia tulee. Kokemukseni mukaan ainoa toimiva keino jatkaa elämää niiden jälkeen on sopeutuminen. Mutta silloin kun elämä tarjoilee rumintaan, ei sopeutuminen maistu. Tekee mieli raivota, vastustaa, kiukutella kuin pieni lapsi. Silti on pakko olla aikuinen ja hoitaa asioita, joista ei tiedä mitään. Törmäillä byrokratiaan, pettyä hyvinvointivaltion ennenvanhaisten lupausten pettämiseen.
Tulevat elämänmuutokset ovat hirvittäneet minua aina. Siis ne, joita olen osannut ennakoida. Kuten miten kamalaa olisi olla korvatulehduslapsen kanssa päivystyksessä, miten raskasta olisi elää oman muistisairaan vanhemman rinnalla, millaista olisi ehkä erota. Kun noista osa on konkretisoitunut, olen hämmästynyt, miten väärässä olen ennakointieni kanssa ollut. Olen onnistunut sopeutumaan ja ymmärtänyt, että eihän tämä nyt olekaan niin kauheaa. Muistisairautta pelkäsimme parikymmentä vuotta. Yllättäen tuli kuitenkin haimasyöpä, joka vei isän alle kuudessa viikossa. Hukkaan menivät pelon vuodet.
Tänään tapasin töissä useita muistisairaita, vanhempia ja yllättävän nuoria. Näin ihmisiä, joiden kasvoilla oli valoisa ilme. Ihmisiä, jotka nauroivat, hymyilivät ja keskustelivat. Jotkut enemmän, jotkut vähemmän. He, jotka olisivat menneet olemuksineen omaisesta muistisairaan sijaan, keskustelivat kanssani innokkaasti. Kiittelivät arkeaan. Miten hyvin asiat heillä nyt olivat, kun ei enää tarvinnut olla yksin kotona. Oli hyvää ruokaa, mukavia hoitajia, joilla oli selvästi töissä kivaa ja mikä hienointa, ystävä lapsuudesta samassa talossa, kollega jopa. Ystävät ja sukulaiset kävivät vierailulla. Tänään laitettiin papiljotit perjantain kunniaksi.
Muistin, miten hyvin meidän silloin lähes kolmekymmentä vuotta sitten kävi. Pappa pääsi sieltä pakkasesta kotiportailta pian hyvään hoivaan ja eli vähitellen yhä enemmän sisäänpäin käpertyen elämänsä loppuun asti. Viimeisellä kerralla häneen ei enää saanut kontaktia, mutta hän katsoi minua silmiin ja puristi kättä. Jostain muistin uumenista kumpusi kysymys ”onko sinulla hyvin?”. Kyllä. Onneksi sinullakin.
