Vietin eilisen lukemalla, keskustelemalla, kuuntelemalla, katsomalla. Nämä teot synnyttivät ja jalostivat ajatusta toivon merkityksestä. Ihmekös tuo, kun toista joulupäivää vietetiin.
Olen kahden z-sukupolveen kuuluvan ihmisen äiti. Ilmastonmuutos ja pandemia ovat koskettaneet heitä, väittäisin, paljon syvemmin kuin meitä x-sukupolven ”kaiken nähneitä, kaiken saaneita”. Meitä, joilla oli kaikki. Amalgaamipaikat koulun hammashoitolasta, tie auki luokkahyppyyn yliopistojen kautta, vakituisiin duuneihin, asuntolainoihin ja noh, kaikenlaiseen sellaiseen toivorikkaaseen elämään, minkä vuoksi edeltävät sukupolvet tätä maata rakensivat. Toivokin. Millaista luksusta!
Tuntuu, että monet meistä pandemia herätti ensimmäistä kertaa tajuamaan, ettei kaikki ehkä sittenkään ollut meille mahdollista. Emme voineetkaan enää pyrähtää viikonlopuksi Prahaan tai viettää suurta sukujoulua.
Zetat sen sijaan ovat jo vuosien ajan puhuneet erilaisesta tulevaisuudesta. Haluttomuudesta tehdä lapsia maailmaan, jolla ei ole toivoa. Haluttomuudesta turhaan opiskella, sillä eihän töitä kuitenkaan ole. Aikuisena on tehnyt mieli painaa puheet villaisella, sillä ne nuoret! Niin kiihkeitä! Kyllä elämä sitten opettaa ottamaan iisimmin. Mutta entä jos heillä sittenkin on pointti? Ilmastonmuutos ei näytä itsestään poistuvan.
Luin eilen joululahjaksi saamaani Juha Itkosen kirjaa ”Kaikki oli heidän”. Lihatonta, mutta grilliin kuitenkin halloumia, vähän paremmalla omallatunnolla. Koska, you know, ilmastonmuutos. Kertomatta liikaa pysähdyin kohtaan, jossa tatuoinnilla on suuri merkitys. Se tatuointi: 2020. Palasin mielessäni useisiin keskusteluihin zetojeni kanssa. Toivosta, epätoivosta ja toivottomuudesta. Me, joilla oli kaikki…
Katsoin eilen myös Queen Elizabethin joulupuheen. Niin kaunis ja kiitollisuuden täyteinen puhe. Toivoa täynnä. Mietin, miksi en nähnyt tällaista puhetta suomalaisilta päättäjiltä. Presidentin uudenvuoden puhetta odotellessa. Ja koronauutisten keskellä kärvistellessä.
Katsoin illalla Elämäni biisin. Pääministerit olivat siinä ystävällisiä ja inhimillisiä. Kertoivat tarinoita, jotka koskettivat. Nykyinen muistutti biisivalinnallaan, että tässä ja nyt on oikeastaan ainoa, mitä meillä on. Ajattelin, että tämä ohjelma antoi toivoa – että ihmiset ymmärtäisivät politiikan olevan julkisten näyttämöiden näytelmää, jossa jokaisella on oma roolinsa ja jonka retoriikka on jo vuosisatoja sitten luotua. Ja sen näytelmän näyttelijät ovat todellisuudessa toisiaan kohtaan ystävällisiä ja haluavat luoda toivoa maailmaan.
Kuulin eilen myös yhden maailman merkittävimmän toivon lähettilään, Desmond Tutun, poismenosta. Ajattelin t-paitaani, jossa luki Free Mandela. Ajattelin unelmaa, toivoa ja sitä uskomatonta tunnetta, kun Mandela vapautui vankilasta – ja sitä, kun hänestä kaiken todennäköisyyden vastaisesti tuli Etelä-Afrikan presidentti. Onneksi minulla äksänä on tuo unelmia ja toivoa vahvistanut kokemus. Onhan se melko erilainen kuin zetojen kokemus Yhdysvalloista viime loppiaiselta…
Keskustelin eilen pitkään ystäväni kanssa. Eilen ajattelin keskustelumme jälkeen poikkeuksellisen paljon johtajan, esihenkilön, pomon, joukkueen kapteenin, tiimin vetäjän merkitystä muille ihmisille. Ajattelin sitä, miten unelmat ovat sukua toivolle, mutta unelmien ja toivon ero on ihan siinä toivon rinnalla elävät epätoivo ja toivottomuus.
Toivon luominen, vahvistaminen ja ylläpitäminen on meidän esihenkilöiden, vetäjien, äitien, isien, isovanhempien ja kyllä, myös edustajiksemme valitsemiemme poliitikkojen tehtävä. Sillä toivoa tarvitsevat kaikki, eivät vain zetat. Jos sinulla on tuollainen rooli jonkun toisen ihmisen elämässä, tarjoa hänelle toivoa. Hänkin haluaa toivoa. Niin kuin sinä ja minäkin. Unelmat luovat merkityksen ja tavoitteet. Mutta toivo antaa voimaa unelmien toteuttamiseksi.
Minun elämäni biisi lienee muuten itsestäänselvä: ”Tehdä jotain hyvää kun voi, oi sehän menee kiertoon.” Koska Minä toivon.
